Oppimisen omistajuus

Oppimisen omistajuuden antaminen opiskelijoille tulisi olla koko lukion läpäisevä linja. Samalla se tarkoittaa väistämättä oppimisen yksilöllistämistä. On jokseenkin oletettavaa, ettei siihen siirtyminen onnistu ongelmitta, koska opiskelijoissa on niin monia motivaation ja oppimisen merkityksen kanssa taistelevia nuoria ja koska lukioon tulevat on jo niin vahvasti ehdollistettu ulkoisella kontrollilla ohjailtaviksi.

On kuitenkin väärä johtopäätös tuomita vastuun siirtäminen opiskelijoille toimimattomaksi ja hylätä se. Oikea johtopäätös on kysyä, mitä tulisi tehdä, jotta jokainen opiskelija hyötyy oppimismahdollisuuksista parhaalla mahdollisella tavalla.

Miksi sitten on parempi antaa oppimisen omistajuus opiskelijoille silläkin uhalla, että lusmut eivät saa mitään aikaan? Siksi, että lusmut eivät oikein opi tiukan kontrollinkaan alla, ja siksi, että keskimääräiseksi mitoitetussa opetuksessa motivoituneet ja nopeasti oppivat eivät pääse etenemään omalla tasollaan eivätkä jotenkin motivoituneet mutta paljon tukea tarvitsevat saa riittävästi apua. 

Siksi, että perinteisessä opettajan aikatauluttamassa ja keskimääräistämässä mallissa lusmut eivät saa mahdollisuutta oppia kaikkein tärkeintä läksyään: jos ei tee mitään, ei tapahdu mitään - ja lopulta edessä on identiteettitason kysymys "kuka ja millainen ihminen oikein olen ja mitä haluan olla". Perinteisessä mallissa on liian helppoa kuvitella täyttävänsä jonkin opiskelijan mitan olemalla fyysisesti läsnä luokkatilassa vaikka sillä ei ole mitään tekemistä oppimisen kanssa.

Oppimaan ei voi pakottaa. Siihen voi vain houkutella ja koukuttaa. Oppiminen ei ole ihmiselle vierasta ja vastenmielistä vaan luontaista toimintaa, kaiken hengissä selviämisen ehto. Jos kysyy koulussa, kenen mielestä koulunkäynti on kivaa, ei lukiossa välttämättä saa enää kovin monta myöntävää vastausta. Jos kysyy, kenen mielestä oppiminen sinänsä - uusiin asioihin törmääminen ja uusien taitojen hallinta - on kivaa, ei saa kieltäviä vastauksia. Olen kokeillut.

Oppimisen motivaatio-ongelma lienee pitkälti kiinni esimerkiksi Dan Pinkin erinomaisesti kiteyttämistä asioista: itsemääräämisoikeuden rajallisuudesta (vapaudesta valita tavoitteita, tapoja, aikatauluja, kumppaneita), hallinnan ja kehittymiskokemuksen puutteesta tiukan kontrollin ja ulkoa asetettujen vaatimusten alla ja ennen kaikkea tarkoituksen ja merkityksen kadottamisesta.

Kun opiskelija saa tai joutuu vastaanottamaan oppimisen omistajuuden, hän saa kaikki motivaation ja lopulta hyvän ja onnellisen elämän rakennuspalikat eteensä: autonomiaa, hallintaa, suurempaa tarkoitusta. Samat ilmiöt voidaan kiteyttää Frank Martelan tai Lauri Järvilehdon sanoin Decin ja Ryanin itsemääräytymisteoriaa mukaillen ytimekkäästi vapaudeksi, virtaukseksi ja vastuuksi. 

Luulen, että kognitiivinen dissonanssi saa lopulta jokaisen rakentamaan oman motivaationsa ja tarttumaan oppimiseen. Ympäristön ja itsestä tehtyjen havaintojen ristiriita käy lukiossa lopulta liian suureksi (kognitiivinen dissonanssi) ja säilyttääkseen käsityksen itsestään edes jollain tavalla rationaalisena toimijana, opiskelija ryhtyy oppimaan - tai sitten sulkee koko identiteetistään käsityksen itsestään opiskelijana pois ja joutuu oikeasti pysähtymään valitsemaan elämälleen muuta suuntaa. Onkohan liian rohkea oletus? Ainakin avoimeksi jää vielä se, että motivaatio tarvitsee tuekseen myös kykyä kestää vastoinkäymisiä ja harjoittaa
itsehillintää, jotta toiminta kantaisi lopulta hedelmää. Miten sitä rakennetaan koulussa, kun sitä yhä vähemmän rakennetaan elämän arkitilanteissa?