Unelma vapaudesta

Tahtoisin uudistaa lukiota.

Tahtoisin tilaa aikaa vaativalle oppimiselle, syventymiselle, tutkimiselle, paneutumiselle. Projekteille, oppiaineiden väliselle yhteistyölle. Sille, että suomalaisen lukionkin opiskelijani voisivat oppia samoja ajattelun taitoja, joita IB ryhmäni oppivat muistamisen ja tiedon passiivisen vastaanottamisen sijasta. 

Nykyinen lukion OPS antaisi siihen mainiosti mahdollisuuksia ainakin psykologiassa. Antaisi, jos ei olisi

ylioppilaskirjoituksia ja Ylioppilastutkintolautakuntaa, joka haluaa toistaa mantraa "ylioppilaskoe mittaa

opetussuunnitelman perusteissa kuvattuja tietojen ja taitojen hallintaa" antautumatta keskustelemaan

siitä, miksi sen toiminta kuristaa meidät kuoliaiksi lukion arjessa. 

Katsoin lauantai-iltana Bondia lasten kanssa ja päätin pelastaa maailman - tai ainakin itseni psykologian

 opettajana. Helsingin Sanomat julkaisi lopputuloksen. 

Tässä sama vielä blogitekstinä.

"Ylioppilastutkintolautakunnalla (YTL) on suuri ohjausvalta lukioissa. Ylioppilaskoe on niin sanottu korkeiden panosten koe, joka vaikuttaa merkittävästi nuoren tulevaisuuteen. On rationaalista yrittää varmistaa menestyminen ylioppilaskokeessa, joten koe vaikuttaa monella tapaa koko lukioaikaan. 

Keskeinen syy siihen, miksi lukio ei ole päässyt pedagogisesti uudistumaan, on YTL:n vapaus tulkita nykyisiä väljiä opetussuunnitelman perusteita tekemättä tulkintaansa läpinäkyväksi. 

Koska kokeissa vaadittavia sisältöjä ja taitoja ei ole yksilöity tarkasti, oppimateriaalin laatijat ja opettajat joutuvat sisällyttämään kursseihin varmuuden vuoksi kohtuuttoman määrän tietoainesta. Se estää laadukkaan pedagogiikan sekä mielekkäät tiedonhallinnan ja ajattelun taitoja edistävät oppimisprosessit sekä hankaloittaa oppiaineiden välistä yhteistyötä. 

Liian laajojen sisältöjen ongelmaa ei voi ratkaista lisäämällä opiskelijoiden itsenäistä opiskelua. Meillä ei ole varaa polttaa nuoria loppuun. 

Jos opettaja olisi kyllin rohkea perustaakseen opetuksensa omaan tulkintaansa opetussuunnitelmasta, hänen opiskelijoidensa mahdollisuudet menestyä ylioppilaskokeessa vaarantuisivat. Yksiselitteisiä kriteereitä kokeessa vaadittaville tiedoille ja taidoille ja täsmällisiä arviointiperusteita hyvälle osaamiselle ei ole, joten lopulta oikeutta olisi mahdotonta hakea. 

Ylioppilastutkinnon sähköistymisen luoma muutosaktiivisuus lukioissa kertoo karua kieltä siitä, mikä lukioiden toimintaa tosiasiassa ohjaa. Valta on jo tullut näkyväksi. 

Ylioppilastutkintolautakunta on kiitettävästi lisännyt avoimuuttaan viime vuosina. Olisiko aika tehdä myös tutkinnon eri kokeiden osaamiskriteerit sisällöllisesti suppeiksi, taidollisesti vaativiksi ja ennen kaikkea oikeusturvankin vuoksi selkeiksi ja ennalta tiedossa oleviksi? Se vapauttaisi lukion uudistumaan."

Oppimisen omistajuus

Oppimisen omistajuuden antaminen opiskelijoille tulisi olla koko lukion läpäisevä linja. Samalla se tarkoittaa väistämättä oppimisen yksilöllistämistä. On jokseenkin oletettavaa, ettei siihen siirtyminen onnistu ongelmitta, koska opiskelijoissa on niin monia motivaation ja oppimisen merkityksen kanssa taistelevia nuoria ja koska lukioon tulevat on jo niin vahvasti ehdollistettu ulkoisella kontrollilla ohjailtaviksi.

On kuitenkin väärä johtopäätös tuomita vastuun siirtäminen opiskelijoille toimimattomaksi ja hylätä se. Oikea johtopäätös on kysyä, mitä tulisi tehdä, jotta jokainen opiskelija hyötyy oppimismahdollisuuksista parhaalla mahdollisella tavalla.

Miksi sitten on parempi antaa oppimisen omistajuus opiskelijoille silläkin uhalla, että lusmut eivät saa mitään aikaan? Siksi, että lusmut eivät oikein opi tiukan kontrollinkaan alla, ja siksi, että keskimääräiseksi mitoitetussa opetuksessa motivoituneet ja nopeasti oppivat eivät pääse etenemään omalla tasollaan eivätkä jotenkin motivoituneet mutta paljon tukea tarvitsevat saa riittävästi apua. 

Siksi, että perinteisessä opettajan aikatauluttamassa ja keskimääräistämässä mallissa lusmut eivät saa mahdollisuutta oppia kaikkein tärkeintä läksyään: jos ei tee mitään, ei tapahdu mitään - ja lopulta edessä on identiteettitason kysymys "kuka ja millainen ihminen oikein olen ja mitä haluan olla". Perinteisessä mallissa on liian helppoa kuvitella täyttävänsä jonkin opiskelijan mitan olemalla fyysisesti läsnä luokkatilassa vaikka sillä ei ole mitään tekemistä oppimisen kanssa.

Oppimaan ei voi pakottaa. Siihen voi vain houkutella ja koukuttaa. Oppiminen ei ole ihmiselle vierasta ja vastenmielistä vaan luontaista toimintaa, kaiken hengissä selviämisen ehto. Jos kysyy koulussa, kenen mielestä koulunkäynti on kivaa, ei lukiossa välttämättä saa enää kovin monta myöntävää vastausta. Jos kysyy, kenen mielestä oppiminen sinänsä - uusiin asioihin törmääminen ja uusien taitojen hallinta - on kivaa, ei saa kieltäviä vastauksia. Olen kokeillut.

Oppimisen motivaatio-ongelma lienee pitkälti kiinni esimerkiksi Dan Pinkin erinomaisesti kiteyttämistä asioista: itsemääräämisoikeuden rajallisuudesta (vapaudesta valita tavoitteita, tapoja, aikatauluja, kumppaneita), hallinnan ja kehittymiskokemuksen puutteesta tiukan kontrollin ja ulkoa asetettujen vaatimusten alla ja ennen kaikkea tarkoituksen ja merkityksen kadottamisesta.

Kun opiskelija saa tai joutuu vastaanottamaan oppimisen omistajuuden, hän saa kaikki motivaation ja lopulta hyvän ja onnellisen elämän rakennuspalikat eteensä: autonomiaa, hallintaa, suurempaa tarkoitusta. Samat ilmiöt voidaan kiteyttää Frank Martelan tai Lauri Järvilehdon sanoin Decin ja Ryanin itsemääräytymisteoriaa mukaillen ytimekkäästi vapaudeksi, virtaukseksi ja vastuuksi. 

Luulen, että kognitiivinen dissonanssi saa lopulta jokaisen rakentamaan oman motivaationsa ja tarttumaan oppimiseen. Ympäristön ja itsestä tehtyjen havaintojen ristiriita käy lukiossa lopulta liian suureksi (kognitiivinen dissonanssi) ja säilyttääkseen käsityksen itsestään edes jollain tavalla rationaalisena toimijana, opiskelija ryhtyy oppimaan - tai sitten sulkee koko identiteetistään käsityksen itsestään opiskelijana pois ja joutuu oikeasti pysähtymään valitsemaan elämälleen muuta suuntaa. Onkohan liian rohkea oletus? Ainakin avoimeksi jää vielä se, että motivaatio tarvitsee tuekseen myös kykyä kestää vastoinkäymisiä ja harjoittaa
itsehillintää, jotta toiminta kantaisi lopulta hedelmää. Miten sitä rakennetaan koulussa, kun sitä yhä vähemmän rakennetaan elämän arkitilanteissa?

Mitä lukion tulisi opettaa?

Lehtien palstoilla ja Facebookin Tulevaisuuden lukio -ryhmässä on pohdittu kovasti lukion tuntijakoryhmän esityksen julkaisun jälkeen sitä, mitä on se yleissivistys, jota lukion tulisi opettaa. Tuntuu, että väkisinkin halutaan asettaa vastakkain tieto ja taidot, joiden nimeäminen ei sekään tunnu olevan helppoa ja yksiselitteistä. Dikotomiat tuottavat harvoin mitään kovin hedelmällistä vaikka ne saattavatkin selkeyttää ajattelua.

Keskustelun tuoksinassa tulin kiteyttäneeksi omia ajatuksiani näin:

Lukiossa nuoren tulisi oppia tietoa osatakseen nähdä asioita, kysyä lisää ja etsiä lisää tietoa, mutta vähintään yhtä oleellisia olisivat pedagogisten ratkaisujen myötä rakentuvat taidot. Lukiolaisen tulisi siis oppia esim.

A. Itsensä johtamista asiatasolla (= tavoitteiden asettamista, omien työtapojen kehittelyä, omien vahvuuksien ja heikkouksien ja intohimojen tunnistamista, oman edistymisen seurantaa ja kykyä tehdä korjausliikkeitä, oppimisen omistajuutta eli siis käytännössä tarvitaan paljon mahdollisuuksia itseohjautuvaan oppimiseen ja itsearviointiin ja tukea niissä vaadittavien taitojen kehittymisessä)

B. Itsensä johtamista tunnetasolla (= kykyä innostua, kykyä ponnistella sitkeästi, kykyä ottaa riskejä, olla tyhjän päällä, epäonnistua ja jatkaa silti, kykyä hallita stressiä ja epävarmuutta – mindfulness! – ja kykyä hellittää hetkeksi eli siis käytännössä tarvitaan paljon mahdollisuuksia inspiroiviin ja epävarmuuden ahdistukseen asti haastaviin tehtäviin ja tukea tunneprosessien hallintaan niissä)

C.Luovaa ongelmanratkaisua ja luovaa tuottamista (=muukin kuin matematiikan opiskelu pitäisi jäsentää ongelmanratkaisuna eikä enää muistamisena tai edes ymmärtämisenä.- ja vieläpä sellaisena ongelmanratkaisuna, joka tuottaa ainakin välillä jotain kiinnostavaa ja jakamisen arvoista, eli siis käytännössä ei pitäisi tarjoilla pureskeltua tietoa mieleen painettavaksi vaan mielekkäitä tehtäviä oppimisen lähtökohdaksi)

D. Vaikutukselle alttiina olemista (= kykyä hyötyä yhteistyöstä, oppia palautteesta, kehittää asioita eteenpäin toisten ihmisten ja tiedonlähteiden antaminen virikkeiden innoittamana ja olla kiitollinen avusta eli siis käytännössä tarvitaan prosessimaista työskentelyä vuorovaikutuksessa toisten opiskelijoiden, opettajan ja muiden asiantuntijoiden kanssa)

E. Toisiin vaikuttamista myönteisellä tavalla (= kykyä levittää iloa ja innostusta ja uskoa onnistumiseen, kykyä pitää kiinni näkemyksistä ja perustella niitä rakentavasti, kykyä antaa apua, kykyä rikastuttaa maailmaa eli siis käytännössä paljon mahdollisuuksia ryhmätyöhön, vertaispalautteeseen ja sekä prosessien että saavutusten jakamiseen – eikä aina niin ryppyotsaisen vakavasti vaan myös huumoria ja leikkisää luovuutta viljellen)

F.Omistajuuden ja osallisuuden kokemista, josta syntyy vastuu (= kykyä tehdä konkreettisia tekoja ”maailman pelastamiseksi”, silmiin katsomista erilaisuuden edessä, tietoisuutta ajattelun oikopoluista ja vääristymistä, joilla on helppo ulkoistaa itsensä tästä maailmasta, eli siis käytännön ympäristötekoja, yhteiskunnallista vaikuttamista, lähimmäisen palvelua, erilaisuuden kohtaamista ja sankari-ihanteita)