Ydintaitoanalyysi lukion opetussuunnitelman pohjana?

Kuvan luonut Marja Oilinki.

Minun lapsistani, kummilapsistani ja naapurin muksuista aika moni menee lukioon. Haluaisin heille aikaa ihmettelylle, oppimiselle ja kasvamiselle. Haluaisin heidän löytävän uteliaisuutensa ja syttyvän asioiden tutkimisesta ja ajatusten jalostamisesta yhdessä toisten kanssa. Soisin heidän valmistuvan matkassaan joitakin sisäistyneitä periaatteita, joiden varassa he ovat kykeneviä oppimaan asiasta kuin asiasta uutta elämänsä jokaisena päivänä lehtiä lukiessaan, netissä surffatessaan ja toisten kanssa keskustellessaan. Siksi en halua, että lukion opetussuunnitelmakeskustelu alkaa sisältöjen sijoittelusta eri kursseihin. ”Ihan välttämättömiä” ja ”todella tärkeitä” asioita on niin paljon, että toiveiden tynnyri pursuu yli äyräiden heti alkuminuuteilla - ja sitten on niin kiire kahlata asioita läpi, ettei ehdi oppia.

Lähtisin siitä, että määritellään yleisten tulevaisuuden taitojen - yhteistyö, viestintä, kriittinen ajattelu ja luovuus - lisäksi ne tiedonalakohtaiset ydintaidot, jotka jokaisen toivottaisiin hallitsevan tietyn oppiaineen opiskelun myötä. Tulevaisuustaidoista on monenlaisia listoja, ks. esimerksi Marja Oilingin pohdintaa) ja joko niihin 
ujutettuna tai niistä irrallaan olisi tärkeää hyveiden tai syvien vahvuuksien ulottuvuudet. Aika abstrakteja nuo toki ovat. Abstraktiotaso tiedonalakohtaisten taitojenkin kanssa voi olla aika korkea, kunhan se on mahdollista myös konkretisoida. 

Yritän hahmotella tiedonalakohtaisia ydintaitoja oman alani kautta. Psykologista osaamista olisi minusta kolme asiaa:

1. Automatisoitunut kyky kysyä ja eritellä, mitkä ovat ihmisen toimintaan vaikuttavat biologiset, sosiokulttuuriset ja kognitiiviset tekijät. 

Miksi se sitten olisi tärkeää? No siksi, että lähes jokainen tutkimustulos ja uutinen on vain osatotuus, joka vaikuttaa vahvasti vaikkapa asenteisiin ja päätöksentekoon, ellei lukijalla ole kykyä hahmottaa kokonaisuutta. Sillä on väliä, ymmärretäänkö alkoholismi tai mielenterveysongelmat tai huippuosaaminen geenien, ympäristön vai yksilön omaksumien ja itse muokkaamiensa ajattelu-ja tulkintatapojen tuotokseksi - vai tuleeko geenitutkimusuutisen tai sosiaalipummien haukkumisen äärellä mieleen, että asiaan ehkä vaikuttavat muutkin tekijät kuin ensimmäisenä esiin noussut.

2. Automatisoitunut kyky kysyä "missä todisteet" eli millaista tutkimusnäyttöä asiasta on ja arvioida tutkimusta ja siitä tehtyjä johtopäätöksiä kriittisesti. Tähän liittyy kyky perustella omia näkemyksiä viittaamalla tutkimustietoon.

Psykologian teemat tarjoavat nuoruusiän kehityksessä ajankohtaisten ja kiinnostavien aiheiden äärellä mahdollisuuden oppia varsin syvällistäkin tieteellistä kriittistä ajattelua ja hyvää argumentointia. Se vaatii kuitenkin toistoa ja rutiinien syntymistä ja oppimateriaaleja, joissa ei ensijaisesti esitellä teoriaa vaan tutkimusta, jolla teoriaa on testattu.

3. Kyky tunnistaa omaa toimintaa ja ihmisten välistä vuorovaikutusta ohjaavia tekijöitä ja pystyä sen myötä tietoisempaan toiminnan säätelyyn sekä vahvuuksien rakentamiseen.

Oleellisten taitojen tunnistamisen jälkeen tulee kysyä, miten ne voidaan saavuttaa. Keskeistä lienee tietyn metastruktuurin toistuminen riittävän usein - toisin sanoen että käsitellään esim. stressin, aggression, muistin, rakkauden, masennuksen, pahuuden ja onnellisuuden osalta asiat samalla kaavalla - arvioidaan teoriatietoa ja tutkimusnäyttöä biologisista, kognitiivisista ja sosiokulttuurisista tekijöistä. Luetaan ja analysoidaan tiivistelmiä tutkimuksista, tutkitaan tutkimustulosten uutisointia.

"Mitä taitoja?" ja "Miten?"-kysymysten jälkeen on aika pohtia sisältöjä. Kahden ensimmäisen taitotavoitteen kannalta on oikeastaan samantekevää, mistä sisällöistä oppimäärä koostuu, koska oleellisinta on, että sama metastruktuuri toistuu niin usein, että taito sisäistyy. Sisältöjen määrittely voisi rajuimmillaan jäädä täysin avoimeksi. Toisaalta kantavaksi periaatteeksi voisi ottaa sen, että sisällöt ovat nuoria kiinnostavia ja sellaisia, joilla on mahdollisimman paljon sovellusarvoa hyvinkin erilaisilla elämänurilla ja joista löytyy liittymäkohtia lukion muihin aineisiin. Kolmas taitotavoite vaatinee tarkemmin sisältöjen valintaa, mutta sovellettavuusarvoperiaate sopinee siihenkin.

Ydintaitojen rakennusosasia voitaisiin toki eritellä opsissa tarkemminkin, kunhan pitäydytään edelleen haarukoimassa kaikkein keskeisimpiä periaatteita ja käsitteitä:

• biologiset tekijät: kehon kemia (välittäjäaineet, hormonit), hermoston muovautuvuus ja aivoalueiden erikoistuminen, epigenetiikan idea ja ehkä evoluutiopsykologisen selittämisen periaatteet
• sosiokulttuuriset tekijät: ehdollistuminen, sosiaalinen oppiminen ja sosiaalisen identiteetin muodostaminen sosialisaation välineinä, konformismi ja ryhmädynamiikka, kulttuurin vaikutus, ehkä emic ja etic kulttuurierojen tutkimisessa, koska se on niin oleellinen kriittisen ajattelun rakennuspalikka
• psyykkiset toiminnot: sisäiset mallit ja havaintokehä, tietoinen ja tiedostamaton kognitioiden näkökulmasta, kognitioiden merkitys emootioissa ja motivaatiossa , sosiaalinen kognitio (attribuutiot), psyykkinen itsesäätely

Oleellista olisi, että periaatteiden ja käsitteiden lista pysyy riittävän suppeana määrällisesti ja riittävän yleisellä tasolla, jotta se sallii runsaasti vapautta konkreettisten esimerkkien ja sovelluskohteiden valinnassa. Tällöin on mahdollista, että jossain opitaan vaikkapa epigenetiikan idea tutkimalla älykkyyttä, toisaalla stressiherkkyyttä ja kolmannessa koulussa aggressiota - mikä mahdollistaa joustavasti psykologian opetussuunnitelman toteuttamisen osana ilmiöpohjaista oppimisprojektia. Opetusta voisi siis vapaammin toteuttaa joko oppikirjan pohjalta ja aina samoihin teemoihin sidottuna tai ihan yhtä hyvin vapaammin valiten ja vaihdellen, mistä näkökulmasta tietyn periaatteen ymmärtäminen rakennetaan.

Mutta kun on ne ylioppilaskirjoitukset…

Ratkaiseva kysymys nykyisen sisältöähkyn välttämiseksi on opetussuunnitelman ja ylioppilaskokeen ja oppimateriaalien suhde. Opetussuunnitelmateksti on saatava sellaiseen muotoon, että se pakottaa ylioppilaskoetehtävät pysymään sisältöjen ja käsitteistön osalta samalla yleisyyden asteella kuin OPS ja mittaamaan aidosti niitä taitoja, joita opetuksessa tavoitellaan. Kysymysten lähtökohtana eivät voi olla oppikirjat tai ihan opetussuunnitelman ulkopuolelle jäävien sisältöjen tai taitojen hallitsemista vaativat tehtävät. Ammattitaitoisella opettajalla on oltava mahdollisuus lukea opetussuunnitelmateksti itsenäisestikin ja luottaa omaan ymmärryskykyynsä sen tulkinnassa - ja silti taata opiskelijoilleen edellytykset menestyä ylioppilaskirjoituksissa.

Ainekohtaisen opetussuunnitelmatekstin tulisi siis selkeästi

• erotella välttämätön ja valinnainen (esim. välttämätöntä on tuntea synaptisen välityksen idea, mutta esimerkkinä välittäjäaineesta voi olla mikä tahansa)
• piirtää rajaa määrällisesti (esim. opiskelijan tulee tuntea kaksi - eikä neljä - hormonia ja niiden vaikutus ihmisen toimintaan; välttämättä vaadittavat teoriat, käsitteet ja klassikkotutkimukset tulee nimetä)
• piirtää rajaa laadullisesti kuvaamalla mahdollisimman täsmällisesti ja esimerkeillä konkretisoiden, mitä ovat ne taidot, jotka opiskelijan tulisi saavuttaa. Tässä voisi hyödyntää esim. Bloomin taksonomiaa (esim. joissain mielenterveysongelmissa voisi riittää se, että osaa tunnistaa ja nimetä häiriön ja samalla voidaan edellyttää että osaa yhdestä häiriöstä eritellä syvällisesti ja tutkimustietoon perustuen sen biologisia, psyykkisia ja sosiaalisia syitä ja niiden keskinäistä vuorovaikutusta tunnistaen tiedon rajallisuuden, osaa pohtia häiriön diagnosoinnin vaikeuksia ja esiintyvyydessä ilmeneviä sukupuoli-, sosiaaliluokka- ja kulttuurikohtaisia eroja sekä eritellä ja ottaa kantaa eri hoitovaihtoehtoihin).

Esimerkiksi kehityspsykologian osalta "vapautta ja rajoja"-periaate voisi tarkoittaa, että opetussunnitelmassa olisi muun muassa teksti

”Opiskelija osaa yhden valitsemansa ikäkauden valossa eritellä syvällisesti yksilön kehitystä kehityksen eri osa-alueilla (fyysismotorinen, kognitiivinen ja psykososiaalinen kehitys) sekä tarkastella biologisten, sosiaalisten ja psyykkisten tekijöiden vaikutusta kehitykseen ja niiden keskinäisiä yhteyksiä (esim. nuoruuden kehitys, vanhuuden kehitys)”

Tällöin ylioppilaskokeessa ei voisi olla tehtävää, joka edellyttää tietoa jostain tietystä ikäkaudesta tai tietystä teoriasta vaan tehtävissä on annettava kokelaalle vapaus valita, minkä ikäkauden näkökulmasta ja minkä teoria- ja tutkimustiedon valossa hän vastaa kysymykseen.

Tämän YTL:n OPS-tulkintaa koskevan luottamuksen varassa olisi mahdollista esimerkiksi toteuttaa mielekkäästi vaikkapa tutkivaa oppimista ryhmissä niin, että joka ryhmällä on kohteena eri ikäkausi. Projektin purkamisen ja jakamisen myötä kaikki opiskelijat saavat yleiskäsityksen kaikista eri ikäkausista mutta kenenkään ei tarvitsisi ahdistua siitä, ettei opi muistamaan ulkoa kaikkia muiden ryhmien löytämiä asioita vaan riittäisi se, että hallitsee oman ryhmänsä työstämät asiat hyvin. Yhtä lailla olisi mahdollista oppia opetussuunnitelmatekstin kuvaamaa kehityspsykologista ajattelua osana vaikkapa koulun teemaprojektia syrjinnästä ja suvaitsevaisuudesta, jolloin keskiöön voidaan valita vain nuoruus tai vain vanhuus tms. Eikö tällainen toisi aivan uusia mahdollisuuksia pedagogiikkaan ja oppiaineiden väliseen yhteistyöhön?

On selvää, ettei kuvaamani ajatusrakennelma ole ollenkaan ainoa mahdollinen psykologiaan. Ja vielä selvempää on, ettei kaikkiin tiedonaloihin löydy luontevasti samalla tavalla keskeisiä jäsentäviä periaatteita tai taitoja, mutta aika moniin taitavat ajattelijat ja pedagogit voisivat löytääkin. 

Joka tapauksessa toivon, että missään aineessa OPS:n kirjoittaminen ei lähde sisällöistä käsin niin että lopuksi päälle liimataan joitain epämääräisiä tavoitteita. Sitäkin toivon, että lopulta tavoitteet ja sisällöt saadaan OPS-tekstiin niin, että vapaus ja rajat ovat sillä tavalla tasapainossa, että ne linjaavat ylioppilaskirjoituksia niin, että lukioissa voidaan oppia ensisijaisesti sellaista, joka on merkityksellistä hyvin erilaisilla elämänpoluilla ja joka kestää ylioppilaskirjoitusten jälkeenkin. 

Pirstaleisuuden sietämättömyys

Nykylukiota on moitittu pirstaleiseksi ja minusta ihan aiheellisesti, vaikka olenkin ihan tyytyväinen siihen, että pakollisia kurssejakin on joka aineesta. Esitin jo aiemmin ennen tuntijakopäätöstä yhden idean siitä, miten pakollisista kursseista voisi rakentaa laajempia oppimiskokonaisuuksia, jotka kattaisivat (minun mielestäni) keskeisiä näkökulmia maailmaan. 

Edelleenkin minusta olisi sekä mahdollista että oleellista rakentaa OPS niin, ettei kukin aine määrittele pakollisten kurssien tavoitteita ja sisältöjä irrallaan muista vaan kokonaisuutta koordinoidaan kunnolla. Päällekkäisyyksiä pitäisi purkaa ja rakentaa luontevia edellytyksiä tehdä koulutasolla rikasta ja runsasta ainerajat ylittävää yhteistyötä (esimerkiksi Ylöjärven tiimijakson tapaan) jotta opiskelijoiden oppimispolku olisi jäsentyneempi, mielekkäämpi ja motivoivampi.

Kuka ottaisi vallan ja vastuun?

(Tiedän, ei kukaan. Ei OKM, ei OPH, ei kukaan kummassakaan. Kirjoitin nyt kuitenkin, koska OPS-työllä on väliä vaikka tuntijako on mikä on. Jospa tästäkin sykäyksestä jonkun toisen ajatus lähtisi lentoon, kolmas kehittelisi sitä kriittisesti ja neljäs nostaisi esiin sen, minkä kaikki muut olivat sivuuttaneet. Jos ei OPS2016:een, niin seuraavalle kierrokselle sitten.)

Kenttä kutsuu, kuuleeko YTL?

IB-opetukseen tarttuminen on avannut silmiäni ja ajatteluani opettajana. Ilman aidon vaihtoehdon tuntemista voi olla vaikea edes kuvitella, millä muulla tavalla asioita voitaisiin tehdä kuin sillä, jolla ne on aina tehty. IB-ohjelma ei ole ongelmaton enkä soisi suomalaisen lukion ja ylioppilaskokeen muuttuvan samanlaiseksi. Silti siitä voisi olla paljonkin opittavaa. Ennen kaikkea toivoisin samaa vapautta opettajalle tulkita opetussuunnitelmaa tietäen, että oma tulkinta kantaa loppukokeessakin riittävästi.

Ehkä olen tullut siihen ikään, jolloin ei enää pelota tuoda näkemyksiään esiin. Siksi olen kiusannut
yhteydenotoillani YTL:n psykologian jaoksen puheenjohtajaa professori Kai Hakkaraista jo
kahdesti tämän talven aikana.

Marraskuun 17. päivä lähetin tällaisen sähköpostin:

Hyvä YTL:n psykologian jaoksen puheenjohtaja Kai Hakkarainen,

tiedän, että Psykologian Opettajien liiton hallitus (PSOP) käy jonkinlaista vuoropuhelua YTL:n kanssa ja olen itsekin ollut taustavaikuttajana siinä. Kirjoitan nyt kuitenkin yksittäisenä opettajana vaikkakin monen opettajan puolesta ja toivon, että kaikkien kiireiden keskellä ehtisitte syventyä tähänkin.

Jälleen kerran opettajien keskuudessa on suurta hämmennystä ylioppilaskirjoitusten arvioinnista. Luottamus järjestelmään rakoilee, kun kymmeniä vuosia arviointia tehneen opettajan pisteet jonakin vuonna heilahtelevat miten sattuu. Se ei selity kokeen vaikeustasolla. Somen aikakaudella opettajien välistä viestintää on paljon entistä enemmän, jolloin vertailutieto toisten kokemuksista ja myös kriittiset näkemykset  leviävät huomattavasti nopeammin ja laajemmalle. On väistämätöntä, että ylioppilastutkinto ohjaa lukio-opetusta jopa enemmän kuin OPS. Siksi toivoisin avoimempaa viestintää ja vuorovaikutusta YTL:n kanssa.

1) Luottamuksen lisäämiseksi kertokaa ja kuvatkaa, millaista joukkoa sensorit ovat ja miten sensorityöskentely etenee. Sari Lindblom-Ylänteen aikana luottamusta rakennettiin nimenomaan sen kautta, että hän kertoi hyvinkin tarkasti, miten sensorit hakevat yhteistä linjaa, jottei yksittäisen sensorin henkilökohtaiset näkemykset, kokemattomuus tms. pääsisi vaikuttamaan arviointiin. Toivottavasti tutkinnon sähköistäminen tuo tullessaan myös sen, että opettajat pääsevät näkemään kokelaidensa vastaukset (mahdollisesti sensorin merkinnöillä varustettuna) myös sitten kun lopullinen pisteytys on valmis. Silloin olisi edes jotenkin mahdollista ymmärtää pistemuutoksia, kehittyä arvioijana ja taata opiskelijoiden oikeusturva. Nykykäytännön puhelinsoitot ovat yhtä tyhjän kanssa, koska opettajalla ei ole enää pääsyä esseisiin.

2) Sähköistämisprosessin rinnalla kehittäkää koetta ja arviointiperusteita selkeämmiksi. On väistämätöntä, että ylioppilaskoe ohjaa lukio-opetusta jopa enemmän kuin OPS. Jos tutkinnon painoarvo kasvaa jatko-opintoihin haussa, tämä kehitys vain voimistuu, ja on todella tärkeää, että jokainen koe on validi ja reliaabeli ja että kaikilla opettajilla on yhtäläinen pääsy sitä koskevaan tietoon (ei vain PSOPin jäsenillä/hallituksen jäsenillä tai niillä, jotka pääsevät johonkin koulutustilaisuuteen kireästä kuntataloudesta huolimatta). Olen itse kirjoittanut pohdintoja yo-kokeen ja OPSin suhteen hankaluuksista ja kokeen kehittämisideoista mm. Tietokoneet ylioppilastutkinnossa -facebookryhmässä ja PSOPin facebookryhmässä. Tässä linkki koosteeseen näistä pohdinnoista. Nykyisen OPSin aikana on täysi mahdottomuus kiistää yhdenkään tulkinnan oikeutusta, jolloin opiskelijoiden oikeusturva on vaarassa ja opetuksen uudistaminen kohti tutkivaa ja ongelmaperustaista oppimista on käytännössä mahdotonta, koska opettajan pitää varmistella, että valtava määrä erilaista tietoa on opiskelijoiden käsissä yo-kokeen varalta.

3) En haluaisi, että keskusteluja hankalista kysymyksistä käydään jälkikäteen ja lehtien palstoilla. Siksi toivoisin, että psykologian jaoksen jäsenet voisivat olla vuorovaikutuksessa opettajien kanssa esim.sosiaalisessa mediassa. PSOP:n facebookryhmässä opettajat pohtivat yhdessä opetukseen liittyviä kysymyksiä, jakavat materiaaleja ja linkkejä, keskustelevat yo-tutkinnon kysymyksistä ja tässä kohtaa vuotta ihmettelevät arvioinnin kummallisuuksia. Eikö olisi hyvä lisätä YTL:n puolen tuntumaa siitä, mitä kouluissa oikeasti tapahtuu ja vastavuoroisesti antaa opettajille virikkeitä uudistumiseen ja opetuksen kehittämiseen? Olemme mm. keränneet ajatuksia sähköisestä kokeesta avoimeen sähköiseen dokumenttiin, mutta "keskustelu" on kovin yksipuolista, jos läsnä ei ole ketään sieltä toiselta puolelta. Esim. matematiikan puolella ainakin yksittäiset henkilöt YTL:stä ovat aloittaneet tällaisen avoimemman vuorovaikutuksen http://phasto.wordpress.com/2013/08/21/kaksiosainen-koe-osa-1/ Tervetuloa siis esim. PSOPin facebookryhmään!

Huhtikuun 22. päivä lähetin sekä Kai Hakkaraiselle että Kaisa Vähyypälle seuraavan sähköpostin:

Hei, oheisessa liitteessä on kuvattuna yhden kurssin OPS:n valossa keskustelun pohjaksi ehdotus siitä, miten psykologian ainereaalikokeen suhdetta OPS:iin voisi selkiyttää ja koetta uudistaa niin, että se tukee lukio-opetuksen kipeästi kaivattua pedagogista uudistumista ja kestää kriittisen tarkastelun myös opiskelijan oikeusturvan näkökulmasta.

Toivomme, että psykologian ainejaos voisi liitteen esimerkin mukaisesti

* edistää aktiivisesti lukion pedagogista uudistumista.

* lausua julki oman tulkintansa yo-kokeessa vaadittavasta Lukion opetussuunnitelman perusteisiin pohjautuvasta sisältöaineksesta. Erityisen tärkeää tämä on, jos mukaan on tulossa tarkkaa käsitteiden tuntemista vaativia tehtäviä (määrittelyt, väittämät tai jopa monivalinnat).

* selkeyttää kokeessa käytettäviä tehtävänantoja ja tehtävätyyppejä sitoutumalla liitteessä ehdotettuihin tehtävänantoihin tai vastaaviin.

* uoda toimivat yleiset arviointiperusteet tai arviointimatriisin eri tehtävätyyppien arviointia varten.

Toivomme näitä toimia, koska 

* nykyiset lukio opetussunnitelman perusteet ovat niin väljät, että oletustulkinta vaadittavista kurssisisällöistä on paisunut kohtuuttomaksi. Kaikkea ei voi ehtiä lukiokurssin rajallisessa ajassa eikä opiskelijoita voi kuormittaa suurella määrällä itsenäistä opiskelua.

* haluamme mahdollisuuden aitoon ja mielekkääseen tutkivaan oppimiseen tai ilmiölähtöisyyden toteuttamiseen kursseilla loputtoman sisältöjen läpikahlaamisen sijasta.

* haluamme irti oppikirjasidonnaisuudesta, valinnanvapautta ja tilaa paremmalle sekä sisältöjen että taitojen oppimiselle.

* rajaukset luovat selkeyttä siihen, mitä käsitteitä täsmätehtävissä voidaan vaatia tunnettavaksi, mikä takaa opiskelijan oikeusturvan.

* uskomme niiden helpottavan myös YTL:n tehtävänlaatijoiden ja sensorien työtä.

Taitaa olla turha vaiva. "Ylioppilastutkinto perustuu opetussuunnitelman perusteisiin."

On hienoa, että YTL nykyään edes kuuntelee. Aito kehittyminen molemmin puolin vaatisi kuitenkin keskustelua keskeneräisen äärellä eikä pelkästään yksisuuntaista ajatusten vastaanottamista ja valmiista tiedottamista. Huomaan, että some on muuttanut minua: En enää ymmärrä, miten sellaisia asioita,
joista asianosaisilla voisi olla paljonkin arvokasta tietoa ja vuorovaikutuksessa syntyä jotain aivan uuttakin,
voidaan hoitaa uskottavasti käymättä niistä avointa keskustelua, jossa vaikutetaan ja tullaan vaikutetuksi. 

Unelma vapaudesta

Tahtoisin uudistaa lukiota.

Tahtoisin tilaa aikaa vaativalle oppimiselle, syventymiselle, tutkimiselle, paneutumiselle. Projekteille, oppiaineiden väliselle yhteistyölle. Sille, että suomalaisen lukionkin opiskelijani voisivat oppia samoja ajattelun taitoja, joita IB ryhmäni oppivat muistamisen ja tiedon passiivisen vastaanottamisen sijasta. 

Nykyinen lukion OPS antaisi siihen mainiosti mahdollisuuksia ainakin psykologiassa. Antaisi, jos ei olisi

ylioppilaskirjoituksia ja Ylioppilastutkintolautakuntaa, joka haluaa toistaa mantraa "ylioppilaskoe mittaa

opetussuunnitelman perusteissa kuvattuja tietojen ja taitojen hallintaa" antautumatta keskustelemaan

siitä, miksi sen toiminta kuristaa meidät kuoliaiksi lukion arjessa. 

Katsoin lauantai-iltana Bondia lasten kanssa ja päätin pelastaa maailman - tai ainakin itseni psykologian

 opettajana. Helsingin Sanomat julkaisi lopputuloksen. 

Tässä sama vielä blogitekstinä.

"Ylioppilastutkintolautakunnalla (YTL) on suuri ohjausvalta lukioissa. Ylioppilaskoe on niin sanottu korkeiden panosten koe, joka vaikuttaa merkittävästi nuoren tulevaisuuteen. On rationaalista yrittää varmistaa menestyminen ylioppilaskokeessa, joten koe vaikuttaa monella tapaa koko lukioaikaan. 

Keskeinen syy siihen, miksi lukio ei ole päässyt pedagogisesti uudistumaan, on YTL:n vapaus tulkita nykyisiä väljiä opetussuunnitelman perusteita tekemättä tulkintaansa läpinäkyväksi. 

Koska kokeissa vaadittavia sisältöjä ja taitoja ei ole yksilöity tarkasti, oppimateriaalin laatijat ja opettajat joutuvat sisällyttämään kursseihin varmuuden vuoksi kohtuuttoman määrän tietoainesta. Se estää laadukkaan pedagogiikan sekä mielekkäät tiedonhallinnan ja ajattelun taitoja edistävät oppimisprosessit sekä hankaloittaa oppiaineiden välistä yhteistyötä. 

Liian laajojen sisältöjen ongelmaa ei voi ratkaista lisäämällä opiskelijoiden itsenäistä opiskelua. Meillä ei ole varaa polttaa nuoria loppuun. 

Jos opettaja olisi kyllin rohkea perustaakseen opetuksensa omaan tulkintaansa opetussuunnitelmasta, hänen opiskelijoidensa mahdollisuudet menestyä ylioppilaskokeessa vaarantuisivat. Yksiselitteisiä kriteereitä kokeessa vaadittaville tiedoille ja taidoille ja täsmällisiä arviointiperusteita hyvälle osaamiselle ei ole, joten lopulta oikeutta olisi mahdotonta hakea. 

Ylioppilastutkinnon sähköistymisen luoma muutosaktiivisuus lukioissa kertoo karua kieltä siitä, mikä lukioiden toimintaa tosiasiassa ohjaa. Valta on jo tullut näkyväksi. 

Ylioppilastutkintolautakunta on kiitettävästi lisännyt avoimuuttaan viime vuosina. Olisiko aika tehdä myös tutkinnon eri kokeiden osaamiskriteerit sisällöllisesti suppeiksi, taidollisesti vaativiksi ja ennen kaikkea oikeusturvankin vuoksi selkeiksi ja ennalta tiedossa oleviksi? Se vapauttaisi lukion uudistumaan."

Opettajien palkkajärjestelmän kurja kuva

Facebookissa tulin vaahdonneeksi, mikä kaikki opettajien palkkausjärjestelmässä onkaan pielessä: 

1) Koska palkkaus on sidottu opetustunteihin, voivat kunnat alkaa säästöpaineissa laskeskella, tulevatko opetustunnit täyteen esim. koeviikolla (ei lasketa arviointia vaan läsnäoloa opiskelijoiden kanssa). Eräässä kunnassa aiottiin pidättää opettajilta 5%:a palkasta koeviikoilla pitämättä jäävien tuntien takia. Jossain on laskettu, että siirtyminen 75 minuutin tunteihin vähensi opettajien päivästä työaikaa (opettajan oppitunti on 60 minuuttia, josta opiskelijan tunnin on oltava väh. 45 minuuttia). Milloin alkaa palkanpidätys kevätjuhlasta ja koulunaloituspäivästä?

2) Opetusryhmien kokoa voidaan kasvattaa, mikä ilman muuta lisää opettajan työmäärää mutta ei palkkaa.

3) Yt-aika on niin väljästi määritelty, että sen piikkiin voi laittaa miltei mitä tahansa. Esim. tiedotteiden lukeminen sähköisesti ei ole yt-aikaa, mutta jos sama luetaan opehuoneessa ääneen, se on. Koko käsite ei ota mitenkään huomioon siirtymistä sähköiseen toimintakulttuuriin. (Ja määräkin on kovin epämääräinen 2-5 tuntia / 2vkoa)

4) Ainakin isoissa kunnissa byrokratia lissääntyy sellaista tahtia, että yksinkertaisimpienkin matkalaskujen tai hankintojen tekeminen vie ihan tolkuttomasti aikaa - joka ei kuulu mihinkään korvauskategoriaan. Puhumattakaan huonosti toimivien sähköisten järjestelmien teettämästä lisätyöstä - ihan konkreettisesti on vaikkapa laitettu arvosanoja koneelle moneen kertaan.

5) Opetusvelvollisuudet ovat ihan oma lukunsa. Ja se on ihan absurdia, että edelleen jossain vaikkapa ryhmänohjauskorvaus on eri euromäärä eri opettajille opv:sta riippuen.

6) Ylioppilaskokeiden järjestämiseen liittyvä työ voi myös paisua rajatta - mikään ei määritä ylärajaa valvonnoille ja laitteiden tarkistamisille.

7) Sairastaminen ei vähennä lainkaan esim. arviointityön määrää, mutta lisäkorvauksiakaan ei tule.

8) Kaikkine kertoimineen ja lisineen systeemi on niin mutkikas, ettei joka kunnassa ole lainkaan selvää, toteutuuko oikeus ja kohtuus (esim. yo-korjauksista pidätetään jokainen virkavapaaosuus vaikka urakkatyö on tehty kokonaisuutena)

9) Ja auta armias, jos jäät virkavapaalle... Jos jaksossa on oppitunteja alle vuoden keskiarvon, pidätetään koko peruspalkka joka tapauksessa; jos tunteja on yli keskiarvon, pidätetään suurempi osuus. Reilua?

10) Työnantajan tarjoama koulutus (jos on niin hyvä tilanne, että sitä on tarjolla) tapahtuu pääasiassa klo 15-18 (ainakin meillä). Siihen osallistuminen ei vähennä yhtäkään työtehtävää (tunnin pitoa tai valmistelua) joten eikö se silloin loogisesti tapahdu työn ulkopuolella? (Kuinka moni lääkäri kouluttautuu työajan ulkopuolella ilman mitään korvausta?). Sijaiskieltojen aikaan jos onnistut jotenkin pääsemään koulutukseen oppituntiaikaan, teet joka tapauksessa tuntiin liittyvät etukäteis- ja jälkikäteistyöt - eli käytännössä työtunnit lisääntyvät, mutta korvaus ei.

Ongelma on se, ettei tällaista designer-hommaa voi tehdä tuntityönä tulosvastuullisesti - se on väistämättä urakkahommaa ja parhaimmillaan sydämen halusta ilolla tehtyä (paras uuden ajan termi opettajuudelle on minusta olla pedagoginen designer, vau!). Kokonaistyöaika tai vuosityöaika ei muuta sitä asiaa, mutta voisi toki tuoda muuten jotain lisätolkkua. Jotain suojaa tässä kyllä tarvittaisiin, kun kulttuuri muuttuu ja koulutusta ajetaan alas.

(Muuten, olettekos saaneet kuulla tehneenne positiivisen tuloksen? Mepäs tehtiinkin viime vuonna - leikattiin niin monta kurssia, että rahaa jäi ylikin! Siitähän se ammattiylpeys sitten kasvaakin! )

Kaikesta tästä huolimatta minusta on sittenkin etuoikeus olla ope.

Yksilöllisen oppimisen menetelmä reaaliaineissa

Pekka Peura ajatuksineen ja kokeiluineen on inspiroinut minua suuresti. Ja tuottanut kovasti päänvaivaa. Pitkin vuotta olen pähkäillyt, miten yksilöllisen oppimisen mallia voisi soveltaa lukion humanistisissa reaaliaineissa. 

Ainakin seuraavat asiat pitäisi jotenkin pohtia ja ratkaista

Meillä ei humanistisissa reaaliaineissa juurikaan ole olemassa muita kuin ihan mekaanisia perustason tehtäviä, joihin olisi olemassa yksiselitteinen ratkaisu, niin että opiskelija itse pystyy helposti tunnistamaan, onko hän "osannut" tehtävän. Millaisia olisivat hyvät vaativamman tason tehtävät? Voiko reaaliopiskelua rakentaa tehtäväpohjaiseksi? Ongelmalähtöiseksi? Ratkaisukeskeiseksi?

Meillä ei taida olla kovin hyvin eksplikoituna oppiaineeseen kuuluvia keskeisiä taitojakaan. Mitkä olisivat sellaisia taitoja (tai tiedon ymmärtämistä), joissa opiskelijat tulevat oikeasti osaamisensa ylärajoille ja hyötyvät osaavamman opastuksesta? Tunnistanko opettajana näitä taitoja ja osaanko ohjata niiden oppimisessa? Onko reaaliaineiden opiskelu sittenkin pohjimmiltaan luetun muistamista? (Apua, tässähän ajaudutaan syviin vesiin!)

Reaaliaineiden tulisi toki opettaa tiedonhankinnan ja -hallinnan taitoja, mutta niihin pitänee palata sitten kun meillä on uusi rajatumpi OPS tai paremmin määritelty yo-tutkinto. Tämänhetkinen tilanne turhauttaa ja raivostuttaa.

Yksi keskeinen oppimisen prosessi on argumentaation ja sovellusten luomisen taitojen kehittely keskustelussa. Miten siihen voisi rakentaa tukiaskelmia niin, että opiskelijat keskenään pääsisivät riittävän syvälle? Vai onko ainoa vaihtoehto sovittaa yksilöllisen etenemisen lomaan kunnolla myös yhteistä prosessointia? Mikä olisi hyvä suhde ajankäytössä?

Miten sisällyttää kurssiin riittävästi yo-kokeeseenkin auttavaa (ja muutenkin aineen luonteeseen hyvin sopivaa) esseekirjoitusharjoittelua, kun niitä on aika vaikea tarkastella osuvasti ja syvällisesti vertais- tai itsearviointina ilman oikeaa opettajan kokonaisvaltaista asiantuntija-ajattelua?

Jos tehtävät eivät toimi joka kohdassa etenemisen ja osaamisen peilinä, niin mikä toimii?

Kuka opettaisi opea?

Kuka kertoisi? Kuka opettaisi ja ohjaisi opea? Entä jos ei yrittäisikään rakentaa maailmaa valmiiksi ja vankkaa alustaa omalle pönötykselleen vaan lähtisi vain kokeilemaan jotain - learning by doing? Saahan ope oppia sillä tavalla, saahan? Ja mallintaa samalla oppimista ja siihen kuuluvaa riskinottoa opiskelijoille? Kyllä saa!

OPS-teesejä lukion uudistamiseksi

Yllättäen sain kutsun OPH:n keskustelutilaisuuteen, jossa aiheena on  lukion uuden opetussuunnitelman perusteiden laatimistyössä huomioon otettavat näkökulmat. Ylioppilaskokeen valvonnan lomassa pohdiskelin, millaisiksi teeseiksi kiteyttäisin omia ajatuksiani.  

1. OPSia ja ylioppilastutkintoa on kehitettävä rinnakkain, koska arviointi lopulta ohjaa eniten lukion toimintaa.
2. Ylioppilastutkinto on saatava paremmin OPSiin perustuvaksi - OPSissa on asetettava rajat OPSin tulkinnalle ja arvioinnin kriteereille; OPSin ja yokoetehtävien on liikuttava samalla yleisyyden tasolla.Opiskelijan ja opettajan on voitava tietää tarkasti, mitä tutkinnossa vaaditaan.
3. Ylioppilastutkinto on saatava apuun oppimisen monipuolistamiseksi: tutkielmat, kokeelliset työt ja suulliset näytöt voisivat olla osa tutkintoa.(esim. tietty prosenttiosuus lopullisesta arvosanasta tulisi kirjallisesta kokeesta ja tietty osuus opiskeluvuosina tehtävästä tuotoksesta, joka on kuhunkin aineeseen erikseen määritelty: tutkielma, kokeellisten töiden sarja, mediaseuranta tms.)
4. Lukiolaisia ei saa polttaa loppuun: Sisältöjen määrää kursseissa on vähennettävä ja taitotavoitteita painotettava, oppimisen omistajuus siirrettävä nuorille. Nykyinen OPS linjaa oppimiskäsitystä ja työtapoja varsin hyvin - yhtä uutta kaikenkattavaa oppimis-ismiä ei tarvita (ilmiöpohjaisuus, tutkiva oppiminen, flipped, sosiokonstruktivismi tms.). Yhteisöllistä tiedonrakentelua ja jakamista voisi ehkä painottaa enemmän. Ja digitalisoituminen on väistämätöntä - tvt on arkityökalu.
5. Arviointia on monipuolistettava ja tehtävä läpinäkyvämmäksi esim. paremmin eriteltyjen arviointimatriisien avulla. Itsearviointi ja vertaisarviointi on saatava laajasti käyttöön ja koekeskeisestä oppimiskulttuurista siirryttävä kohti aktiivista, toiminnallista prosessimaista oppimista.
6. Oppiainerajojen ylittämiselle ja yhteistyölle on luotava edellytyksiä kurssisisältöjä määritettäessä (vrt. esim. Tampereen kaupungin lausunto tuntijakoesityksestä ja siinä esitetty malli)
7. Lukion suorittamisesta on karsittava laskelmointia: “Hyväksyttyjä nelosia” ei tarvita ja yo-reaalit on saatava tasaveroisiksi laajuudeltaan (vrt. TE 3 kurssia, FY 8)
8. Yhteistyöedellytyksiä toisiin oppilaitoksiin on helpotettava opintopistejärjestelmällä (esim korkeakoulujen peruskursseja oman opettajan tutoroimana lukion loppuvaiheessa). Opintopisteet (kurssien sijasta) loisivat myös eriyttämisen mahdollisuuksia, kun opiskelija voi tehdä kurssista halutessaan "laajemman version" esim. tekemällä oppiaineeseen soveltuvan itsenäisen työn tai työelämäyhteistyöprojektin kurssin ohessa.
9. Harrastuneisuus on luettava hyväksi: siltä osin kuin liikunta on terveysliikuntaa, se tulee voida korvata omalla liikuntaharrastuksella; muissakin aineissa osaamisperustaisuusajattelua hyväksilukuun.
10. Yhteiskuntapalvelus on saatava osaksi lukiota: opintopisteitä tulee saada ja hankkia vapaaehtoistyöstä, aktiivisesta vaikuttamisesta ja hyväntekeväisyydestä.

Kyselin fb:n kautta myös kommentteja googledocsiin näistä. Näkemyksiä on monia - keskustelu tarpeellista.

Mitä lukion tulisi opettaa?

Lehtien palstoilla ja Facebookin Tulevaisuuden lukio -ryhmässä on pohdittu kovasti lukion tuntijakoryhmän esityksen julkaisun jälkeen sitä, mitä on se yleissivistys, jota lukion tulisi opettaa. Tuntuu, että väkisinkin halutaan asettaa vastakkain tieto ja taidot, joiden nimeäminen ei sekään tunnu olevan helppoa ja yksiselitteistä. Dikotomiat tuottavat harvoin mitään kovin hedelmällistä vaikka ne saattavatkin selkeyttää ajattelua.

Keskustelun tuoksinassa tulin kiteyttäneeksi omia ajatuksiani näin:

Lukiossa nuoren tulisi oppia tietoa osatakseen nähdä asioita, kysyä lisää ja etsiä lisää tietoa, mutta vähintään yhtä oleellisia olisivat pedagogisten ratkaisujen myötä rakentuvat taidot. Lukiolaisen tulisi siis oppia esim.

A. Itsensä johtamista asiatasolla (= tavoitteiden asettamista, omien työtapojen kehittelyä, omien vahvuuksien ja heikkouksien ja intohimojen tunnistamista, oman edistymisen seurantaa ja kykyä tehdä korjausliikkeitä, oppimisen omistajuutta eli siis käytännössä tarvitaan paljon mahdollisuuksia itseohjautuvaan oppimiseen ja itsearviointiin ja tukea niissä vaadittavien taitojen kehittymisessä)

B. Itsensä johtamista tunnetasolla (= kykyä innostua, kykyä ponnistella sitkeästi, kykyä ottaa riskejä, olla tyhjän päällä, epäonnistua ja jatkaa silti, kykyä hallita stressiä ja epävarmuutta – mindfulness! – ja kykyä hellittää hetkeksi eli siis käytännössä tarvitaan paljon mahdollisuuksia inspiroiviin ja epävarmuuden ahdistukseen asti haastaviin tehtäviin ja tukea tunneprosessien hallintaan niissä)

C.Luovaa ongelmanratkaisua ja luovaa tuottamista (=muukin kuin matematiikan opiskelu pitäisi jäsentää ongelmanratkaisuna eikä enää muistamisena tai edes ymmärtämisenä.- ja vieläpä sellaisena ongelmanratkaisuna, joka tuottaa ainakin välillä jotain kiinnostavaa ja jakamisen arvoista, eli siis käytännössä ei pitäisi tarjoilla pureskeltua tietoa mieleen painettavaksi vaan mielekkäitä tehtäviä oppimisen lähtökohdaksi)

D. Vaikutukselle alttiina olemista (= kykyä hyötyä yhteistyöstä, oppia palautteesta, kehittää asioita eteenpäin toisten ihmisten ja tiedonlähteiden antaminen virikkeiden innoittamana ja olla kiitollinen avusta eli siis käytännössä tarvitaan prosessimaista työskentelyä vuorovaikutuksessa toisten opiskelijoiden, opettajan ja muiden asiantuntijoiden kanssa)

E. Toisiin vaikuttamista myönteisellä tavalla (= kykyä levittää iloa ja innostusta ja uskoa onnistumiseen, kykyä pitää kiinni näkemyksistä ja perustella niitä rakentavasti, kykyä antaa apua, kykyä rikastuttaa maailmaa eli siis käytännössä paljon mahdollisuuksia ryhmätyöhön, vertaispalautteeseen ja sekä prosessien että saavutusten jakamiseen – eikä aina niin ryppyotsaisen vakavasti vaan myös huumoria ja leikkisää luovuutta viljellen)

F.Omistajuuden ja osallisuuden kokemista, josta syntyy vastuu (= kykyä tehdä konkreettisia tekoja ”maailman pelastamiseksi”, silmiin katsomista erilaisuuden edessä, tietoisuutta ajattelun oikopoluista ja vääristymistä, joilla on helppo ulkoistaa itsensä tästä maailmasta, eli siis käytännön ympäristötekoja, yhteiskunnallista vaikuttamista, lähimmäisen palvelua, erilaisuuden kohtaamista ja sankari-ihanteita)

Lukion tuntijako ja yleissivistys

Koska Facebookin syövereihin asiat ja ajatukset uppoavat hakujen ulottumattomiin, poimin tänne talteen lukion tuntijakouudistuskesksutelussa syntyneen pitkän fb-postaukseni:

"Anteeksi, mutta vieläkin jankkaan teema-ajatuksesta (tuntijakomalli XD). Olisi kiva kuulla siitä myös opiskelijakommentteja. 

Purkaisin siis lukion sirpalemaisuutta rakentamalla ensimmäiseen opintovuoteen kokonaisuuksia, joissa yhdistyy useamman oppiaineen näkökulma ja jotka ovat laajuudeltaan 3-4 kurssia. Ne toteutettaisiin niin, että rinnakkaisilla palkeilla kukin opettaja vetää omaa osuuttaan, mutta samalla voidaan tehdä yhteistyötä teeman ympärillä - enemmän tai vähemmän. Oleellista olisi rakentaa ymmärrystä teemasta usean tieteenalan näkökulmasta ja samalla kullakin oppiaineella voisi olla omaa erityisainesta - mutta kaikkiaan vain hillitty ja hyvälle oppimiselle aikaa jättävä määrä.

Pakettia suorittaisi siis samaan aikaan 3(4) ryhmää, jotka kiertävät kolmen opettajan kursseilla (pienemmissä kouluissa jokin oma versio - enkä todellakaan osaa arvioida miten onnistuisi kurssitarjottimella erikokoisissa kouluissa...). Opiskelija voisi esim. koota teemasta ainerajat ylittävää portfoliota, jonka eri opettajat lukevat, tai teeman huipennuksena voi olla sähköisen julkaisun tai videoiden tuottaminen eri oppiaineita yhdistellen, paneelikeskustelu, väittelykilpailu, opintoretki, työelämäpäivä tms. Jokin osa oppimisesta voitaisiin ehkä toteuttaa usean ryhmän yhteisenä (massa)työskentelynä tai sopia kaikkia hyödyttävää työnjakoa opettajien välille.

Varsin rajoittuneen muita aineita koskevan ymmärrykseni valossa järjestelisin pakolliset kurssit esim. seuraaviksi "yleissivistysteemoiksi". Siitä, mitkä ovat perusyleissivistykseen kuuluvat oleelliset aihealueet, pitäisi kyllä käydä kunnon yhteiskunnallinen keskustelu.

1. Eurooppalaisen ihmisen historia: historiaa (1), kirkkotietoa ja Raamattua kulttuurinäkökulmasta (1), äidinkieltä kirjallisuushistoriaa sivuten (1) - kuvataide samassa jaksossa

2. Suomi ennen ja nyt: historiaa(1), yhteiskuntaoppia (1), äidinkieltä (1)  - musiikkia samassa jaksossa

3. Yhteinen maapallomme ja vähän maailmankaikkeuskin (ympäristöekologia, ilmastonmuutos, energia): biologiaa (1), maantiedettä (1) fysiikkaa (1), kemiaa (1)

4. Ihminen psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena:  biologiaa (1), terveystietoa (1), psykologiaa (1)

5. Yhteinen ihmiskunta (monikulttuurisuus, ihmisoikeudet, kv-suhteet): kulttuurimaantiedettä (1), uskontotiedettä (1), kv-suhteita historiasta (1)

Oppimisen psykologiaa ja tvt-taitoja (1) opon lisäksi ekana vuonna

Etiikkaa(1) ja tietoteoriaa + yhteiskuntafilosofiaa (1) mutta ehkä vasta abivuonna (ehkä hajautetusti)

Lisäksi ainakin taloustietoa (1) myöhemmin pakollisena ja 1-3 teemakurssia syventävissä opinnoissa.

Pikkuisen noita tekisi mieli joissain kohdissa painottaa eikä antaa kaikille tasaisesti yhtä kurssia, mutta käytännön toteutuksen kannalta se lienee helpointa.

Tästä tulisi ekalle vuodelle 14 (+ myöhemmin 3 reaalia) , äidinkieltä 3, kuvis, musiikki, liikunta, opo, matikkaa 3-4, pitkää kieltä 2-3, ruotsia 2-3, muuta kieltä 2-3 = 28-34 kurssia. Eka vuosi olisi siis varsin valmiilla lukujärjestyksellä menemistä, mikä voisi olla todella hyvä asia yhteisöllisyyden kannalta. Lukion valinnut nuori on kuitenkin valinnut yleissivistyksen, joten motivaatio lienee alussa ainakin hyvä, vaikka superyksilöllisyys ei olisikaan mahdollista.

Toisena ja kolmantena vuonna olisi sitten tilaa omille valinnoille reaaliaineissa. En oikein tiedä, olisiko tarpeen vaatia sekä luonnontieteiden että humanistis-yhteiskunnallisten aineiden opiskelua vai voisiko yhtä hyvin olla täysi vapaus. Jostain aineesta/aineista pitäisi kuitenkin lukea useitä syventäviä, mutta siihenhän pakottaa jo yo-tutkinto. Tiedediplomi pitäisi myös saada kunnolla merkitykselliseksi mahdollisuudeksi lukio-opinnoissa.

Syventävissä opinnoissa ainerajat ylittäviä teemakursseja toteutettaisiin opettajien yhteistyönä, jolloin oikea asiantuntemus säilyy. Samanaikaisläsnäoloa ei mikään kunta tule maksamaan, mutta yhteissuunnittelu ja työnjako ovat mahdollisia vaikkakin ehkä vaikeita asioita aluksi.

Valtakunnallisten syventävien (ne ylppäreihin tarvittavat) kurssien lisäksi tarjottavia kursseja pitäisi kehittää siihen suuntaan, että niistä olisi aidosti hyötyä taitaville ja tavoitteellisille opiskelijoille jatko-opintoihin siirryttäessä, esim. korkeakoulujen peruskursseja etänä oman lukio-opettajan tutoroimana. Toki mukaan saa minun puolestani mahtua myös elämäntaitoja syventäviä kursseja ja työelämätaitoihin painottuvia kokonaisuuksia - ja ehdottomasti taito- ja taideaineita.

Mille olen sokea?"

Tampereen kaupungin lukion tavoite- ja tuntijakoesitystä koskevassa lausunnossa ideaa oli
hyödynnetty ja kehitetty. Lisäksi joku oli tehnyt Facebook-ryhmään kivasti kehitellyn version siistiin taulukkoon laitettuna.

Kasvurauhalla pois sirpaleisuudesta

Keskustelussa lukion uudistamisesta tuntijakotyöryhmän antaman ehdotuksen jälkeen on puhuttu paljon nykylukion ongelmallisesta sirpaleisuudesta ja ratkaisuksi siihen on tarjottu reaaliaineiden pakollisista kursseista luopumista. Sirpaleisuus-käsitteen analyysi on kuitenkin jäänyt puutteelliseksi.

Sirpaleisuudella kuvattaneen lukion käyneen nuoren joko omaa kokemusta tiedon jäsentymättömyydestä tai ulkoisestikin havaittavaa tietorakenteiden hajanaisuutta. Syyksi tähän on esitetty ensinnäkin oppiaineiden liian suurta määrää lukiossa, jolloin opiskelija ei pääse riittävän syvälle missään aineessa saavuttaakseen korkeatasoisen ymmärryksen. Käytännössä opiskelijat kuitenkin jo nykylukion valinnaisuudella keskittyvät niihin oppiaineisiin, jotka aikovat kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.  Uudistusehdotus ei toisi lisää syventäviä kursseja vaan päinvastoin esim. fysiikassa ja psykologiassa syventävien kurssien määrää ollaan vähentämässä ilman että sitä on mitenkään perusteltu ehdotuksessa. Valinnaisuuden lisääminen ehdotetulla tavalla lähinnä siis mahdollistaisi ennakkomielikuvissa vastenmielisiksi tai turhiksi koettujen aineiden täydellisen välttämisen, mikä saattaa voimistaa valintojen sukupuolittuneisuutta ja riippuvuutta perheen sosioekonomisesta statuksesta. On vaikea nähdä, miten joidenkin oppiaineiden karttamisesta lopulta seuraisi sirpaleisuuden vähenemistä.

Oppiaineiden määrää oleellisempi syy tietorakenteiden sirpaleisuuteen on liian suuri tietomäärä kursseissa käytettävissä olevaan aikaan nähden. Tällöin opiskelija ei ehdi syventyä ja todella ymmärtää käsiteltäviä asioita vaan opiskelussa painottuu pinnallinen muistaminen kurssikoetta varten. Sisältöjen määrän karsiminen antaisi tilaa opiskelu- ja ajattelutaitoja paremmin kehittävälle pedagogiikalle ja kiireettomämmälle ilmapiirille, joita lukio todella kaipaa.

Kolmanneksi sirpaleisuuden voidaan nähdä syntyvän siitä, että oppiaineet ovat liian erillisiä. Oppiaineiden hyljeksimisvapauden sijasta osuvampaa eheyttämistä tuottaisi eri oppiaineiden aloituskurssien sisältöjen valitseminen niin että ne muodostavat aina muutaman yhteistyöaineen kanssa yleissivistyksen kannalta keskeisiä teemamoduleita. Näitä voitaisiin toteuttaa luontevasti siten, että niihin rakennetaan opettajien yhteistyönä yhteisiä osuuksia ja samalla on tilaa kunkin oppiaineen omalle yleissivistyksen kannalta olellisimmalle ainekselle. Näin rakennettaisiin aidosti perustaa laaja-alaiselle yleissivistykselle. Myös äidinkielen ja pitkien kielten aihealueet pitäisi valita yleissivistyksen ydintä palveleviksi.

Ehdotuksesa kaavailtu väkinäinen korimalli ei tosiasiassa pura sirpaleisuutta eikä edes lisää motivaatiota valinnaisuuden kautta. Esimerkiksi voimakkaan matemaattis-luonnontieteellisesti orientoitunut opiskelija tuskin tarttuu innostuneesti toisen korin aineisiin vaan kokee joutuvansa nielemään peräti kahdeksan annosta sellaista, mitä ei haluaisi.

Neljänneksi sirpaleisuuskokemusta tuottavat myös lukion kurssimuotoisuus ja luokattomuus. Asiat on pilkottu kurssin kokoisiksi paloiksi, opettajat ja sen myötä tapa jäsentää suurempia linjoja ja luoda muistin ja ymmärtämisen tukia vaihtuvat kurssista toiseen ja aina on käsillä uuteen ryhmään sopeutuminen. Koska opiskelijoilla on takanaan eri kurssikokoelma, eivät viittaukset toisiin kursseihin ja johdonmukainen entiselle pohjalle rakentaminen toimi.

Tällaisessa järjestelmässä opiskelijalta vaadittaisiin erityistä tarmoa ja taitoa kokonaisymmärryksen rakentamiseksi. Opettajat kyllä kannustavat siihen, mutta järjestelmä ohjaa herkästi mieltämään oppimisen kurssisuoritusten keräilyksi maailmankuvan ja yleissivistyksen rakentamisen sijasta. Yksittäisten päättötodistukseen vaikuttavien kurssiarvosanojen asemaa haitallisen opiskelukulttuurin synnyssä pitäisi myös tutkia. Voisiko olla mahdollista antaa opintojen aikana vain kehittymistä edistävää palautetta ja suorittaa arviointi vasta lukion lopussa? Silloin kursseja ei "suoritettaisi pois alta" vaan kasvettaisiin kohti kokonaisvaltaista osaamista.

Pakollisten oppiaineiden määrän vähentäminen ei ole suinkaan ainoa eikä ehkä edes tehokkain ratkaisu sirpaleisuusongelmaan mutta uhkaa yleissivistystä. Vaikka nykyajan yleissivistyksessä oleellisia ovatkin ns. avaintaidot, tarvitaan myös tietopohjaa. Suppeakin yleistieto eri oppiaineista auttaa ainakin tunnistamaan oman tiedon rajoja, mikä on oleellista kypsässä ajattelussa, tekemään perusteltuja valintoja opinnoissa sekä ruokkimaan uteliaisuutta ja pääsemään tiedonhankinnan alkuun myöhemminkin elämässä. Myös opintojen loppuvaiheen teemakursseilla voitaisiin jälleen vahvistaa laaja-alaista asioiden tarkastelun tapaa.

Jos ensimmäisen opiskeluvuoden hajanaisuuden ongelmaan tartuttaisiin ryhmittelemällä pakollisista kursseista toisiaan tukevia teemoja, se johtaisi opettajien yhteistyön lisääntymiseen ja konkretisoisi opiskelijalle eri tieteenalojen erityispiirteitä korostaen samalla, että pohjimmiltaan ne rikastavat toisiaan. Ja jos ryhmittely johtaisi tiukemmin määriteltyyn opinto-ohjelmaan ensimmäisenä opiskeluvuotena, sivutuotteena saattaisi olla myös jatkuvasta ihmisten vaihtumisesta syntyvän hajanaisuuden väheneminen ja yhteisöllisyyden lisääntyminen. Toisen ja kolmannen vuoden suurempi valinnanvapaus antaisi mahdollisuuden erikoistua kohti vähitellen selkeytyvää tulevaisuuden uraa.

Kehityspsykologisesti on kohtuutonta odottaa, että identiteettiään ja maailmankuvaansa vasta rakentava nuori pystyisi määrittelemään yleissivistyksen ja tekemään sen mukaiset valinnat.