Opettajan uudistumisen vauhdittajia ja jarruja

Lukio on kovassa myllerryksessä ja uudistuspaineiden keskellä. Rehtorit ja kouluttajat ja valon nähneet visionaarit tuskailevat muutosvastarinnan ja opettajien jähmeyden kanssa. Jotta muutosta ja uudistumista voisi paremmin tukea ja vähän potkiakin eteenpäin, olisi tarpeen analysoida, mistä kaikesta kiikastaa, ja ennen kaikkea, mikä voisi sytyttää.

Case "Me, Myself and I"

Itse olen "hiljattain herännyt", monessa asiassa aloittelija enkä lainkaan fanaattinen (niin ainakin uskottelen itselleni). Yksittäistapauksen todistusvoima on kyseenalainen, mutta hypoteettisia avauksia sekin voi tarjota - siksi tämä tapauskuvaus opettajan muodonmutoksesta.

Askel 1: Samastumiskohteeksi sopivia malleja pystyvyysuskon lisäämiseksi ja vertaistueksi.

Viisi vuotta sitten käytin opettajana sähköpostia, totuttelin sähköiseen intraan ennakkoluulottomasti ja aloin siirtää oikein hyvin kivoilla keskusteluilla ja toiminnallisilla tehtävillä ryyditetyn opettajajohtoisen opetukseni piirtoheitinkalvoja powerpointeiksi, kun luokkiin alkoi tulla dataprojektoreja. Selvisin kohtuullisesti nettitiedonhausta suomenkielisillä sivustoilla, mutta olin kauhuissani, jos jouduin eksyilemään englanninkieliseen maailmaan. Olin valmis opettelemaan Moodlen käyttöä, koska opiskeluajan kolleganikin oli selvinnyt siitä - mallit ja samastumiskohteet vahvistavat pystyvyyskokemusta motivaatioteorioidenkin mukaan.

Askel 2: Tarpeen synnyttämä tekemällä oppiminen ja kielikynnyksen ylittäminen 

Muutimme puoleksi vuodeksi Yhdysvaltoihin puolisoni työn ja opintojen myötä. Se sai paljon aikaan: minulla oli aikaa opetella ja voimakas tarve oppia Skypen käyttöä yhteydenpitoon, blogin pitämistä kuulumisten kertoiluun, Facebookin käyttöä yksityiselämän yhteyksissä, toiselta mantereelta Moodlen kautta pidetyn etäkurssin ohjaamista, tiedonhakua  amerikkalaisen kirjavassa nettikontekstissa. Tekemällä oppiminen toimi niin takkuista kuin se olikin yritys-erehdys-menetelmällä, toimintastrategiat kehittyivät ja kielitaitokin karttui.

Askel 4: Kokemus opiskelijan roolista 

Pari vuotta myöhemmin suojelin mielenterveyttäni pakenemalla koululiitoksen tuottamia työyhteisöongelmia ja toteutin haaveeni PsM-tutkinnon suorittamisesta. Muiden opiskelijoiden tapaan istuin läsnäolopakkokursseilla neulomassa sukkia tai surffailemassa netissä totaaliturhautumisen taltuttamiseksi. Opiskelun myötä pääsin kuitenkin oppimaan modernia tiedemaailman tiedonhakua. Siitä maailmoja avaavasta kokemuksesta ei voi olla kuin äärimmäisen kiitollinen. Kuitenkin tekstiä täynnä olevien diaesitysten passiivisen katselun kiintiö oli täynnä - sama tiedonsiirto olisi tapahtunut 75% lyhyemmässä ajassa kotona diat lukien. Voisiko opettaminen olla jotain muuta kuin tiedon jakelua? Pitäisikö jokaisen opettajan päästä viettämään viikko oman koulunsa opiskelijoiden asemassa voidakseen olla parempi arvioimaan, millainen toiminta on hedelmällistä?

Askel 5: Vertaistuen tarve ja somen ammatillisen puolen avautuminen

Syksyllä 2012 tartuin melkein ylivoimaiseen haasteeseen ja aloitin tavallisen lukio-opetuksen rinnalla IB- lukiossa psykologian opettamisen. Oppiaine tuli ensimmäistä kertaa tarjolle koulussamme, materiaalia ja mentoroivaa kollegaa ei ollut. IB-opetussuunnitelman luonteen vuoksi aloitteleva opettaja on yhtä kysymysmerkkiä kaiken aikaa. Tuntisuunnittelu itkua vääntäen pakotti verkostoitumaan kansainvälisesti ja sen myötä tulin vahingossa tietoiseksi myös siitä, että Facebookissahan on jos jonkinlaisia ammatillisesti kiinnostavia ryhmiä.

Askel 6: Pieniä onnistumisia opetuskokeiluissa

Karmivien yliopisto-opiskelijakokemusten jälkeen oli palava halu uudistaa omaa opettajuutta. IB on imaissut niin paljon aikaa ja energiaa, että askeleet ovat olleet pieniä ja eteneminen hidasta. Riemastuttavinta oli, kun PS1-kursseilla tarjosin vapaaehtoista mahdollisuutta kirjoitella lyhyitä noin sadan sanan oppimispäiväkirjatekstejä Google-dokumenttiin, niin että seurasin ja kommentoin niitä kaiken aikaa. Ihan uudella tavalla opiskelijoiden ajattelusta tietoiseksi tuleminen oli tavattoman inspiroivaa, sain heidän teksteistään lukemattomia ideoita koko luokallekin jaettavaksi ja nautin ihan suunnattomasti suorastaan sähköiseksi keskusteluksi kehkeytyvästä henkilökohtaisesta vuorovaikutuksesta opiskelijoiden kanssa. Ja mikä parasta, koukuttuminen taisi olla molemminpuolista!

Askel 7: Välineet ja aikaa rennolle, ei-tavoitteelliselle ihmettelylle

Viisas rehtorimme edisti tvt-asiaa järjestämällä kaikille opettajille henkilökohtaiset iPadit jouluna 2012 uhmaten tietohallintoa. Lapsenomaisen innokkaasti leikimme niillä välitunneilla ja jaoimme kokemuksia. Sohvalla loikoiluun sopiva väline sai ajan humahtamaan siellä täällä surffaillen ja ennen kaikkea yhä uusiin Facebook-ryhmiin tutustuen. PLE (personal learning environment) alkoi muotoutua ja uusi kielikin (PLN, GD, O365, BYOD...) tarttua.

Kaiken lisäksi sain keväällä 2013 käsittämättömän rajun korvatulehduksen, jouduin leikkaukseen ja olemaan kuusi viikkoa puolikuurona sairauslomalla. Se tarkoitti käytännössä iPadin kanssa sohvailua, intensiivistä Facebookin seuraamista ja rohkaistumista osallistumaankin, lukemattomiin palveluihin tunnusten tekemistä, tutkimusmatkaa englanninkielisiin opettaja-areenoihin ja erilaisten välineiden kokeilemista. Koska ei ollut mitään pakkoa löytää "parasta" ja juuri nyt suorittaa jotakin tärkeää, ei viidakon kaoottisuus päässyt ahdistamaan liikaa. Mahdollisuuksien runsaus voisi olla myös lamauttavaa, jos ei ole mahdollisuutta, uskallsuta tai halua seikkailla rennosti.

Askel 8: Onnistunut epäonnistuminen

Syksyllä 2013 olin intoa puhkuen aloittamassa sähköistettyä opetusta olettaen, että lukion aloittajilla on BYOD-meiningillä omat laitteet, meillä on vihdoinkin Wilma, uusi Moodle ja monien mahdollisuuksen O365. Toisin kävi.

Ensimmäisen jakson aikana ei saatu edes kaikkien opiskelijoiden tunnuksia toimimaan, O365:ssa ei mikään toiminut kunnolla ja uusi Moodlekin oli visuaalisesti vastenmielinen. Kurssisuunnitelmat menivät uusiksi, mutta luovan kaaoksen keskellä rakastuin Googlen mahdollisuuksiin ja helppokäyttöisyyteen, tein ensimmäisen pikkuvideoni flippausta varten ExplainEverythingilla, testailin Socrativea, Padletia ja Popplettia, sain opiskelijat tekemään huikeita tuotoksia uskomattoman energisessä ilmapiirissä omaa ja lasteni iPadia hyödyntäen PuppetPalsilla ja Morfolla (koululla kun ei iPadeja tuolloin ollut muuta kuin opettajille).

Ennen kaikkea opin kaksi asiaa. Ensinnäkään siinä ei ole mitään vaarallista, että jokainen tunti on täynnä ongelmanratkaisua - oppiva opettaja on hyvä opettaja. Toiseksi, en enää koskaan halua olla tukkeena (opettajan irvikuva!) sille innostuksen ja luovuuden virralle, joka lähtee liikkeelle, kun opiskelijat päästää tekemään. Sen energisyyden ja sitoutumisen näkemistä toivoisin joka opettajalle!

Askel 10: Jakamisen kauheus ja kauneus

Tulin jossain sanoneeksi, että 40 vuotta täyttänyt ihminen on liian vanha hävetäkseen itseään ja tekemisiään. Eteläpohjalaisia sukujuuria kunnioittaen täytyy seistä sanojensa takana. Siispä kirjoittelin kokemuksistani ja ajatuksistani Tvt opetuksessa -ryhmään ja psykologian opettajien ryhmäänFacebookissa. Kauheaa siinä on se, ettei arvostelua ole helppo ottaa vastaan, mutta ei myöskään arvostusta ja perusteettomalta tuntuvaa ihailua (tähän tarvitaan Daring Greatly -terapiaa Brene Brownilta). Kaunista siinä on se, että fb-tykkäämisetkin tuntuvat hyvältä, mutta vielä makeampaa on, jos joku muukin innostuu kokeilemaan ja vastavuoroisesti jakaa omia ideoitaan rikastuttamaan suomalaista koulumaailmaa - ja siis myös minua.

Askel 11. Lupa valita oma olemisen tapa ja kiinnostuksen kohteensa somessa ja tvt-huumassa

Somessa voi olla olemassa monella tavalla - niin olen oppinut. Twitter ei saa minua innostumaan mitenkään, ja oli ihana lukea (Facebookissa), kun joku (kuka se mahtoikaan olla?) kirjoitti, ettei kaikkien tarvitse tykätä kaikesta. Scooppaamisen en ole onnistunut luomaan rutiineja ja "digital storytelling" kiinnostaa, mutta ei nyt mahdu ajankäytön raameihin. Koodaamisesta en (vielä?) jaksa vaahdota (vaikka koodaustunnin tehtävät olikin pakko tehdä kotona omien muksujen kanssa) ja käyttöjärjestelmäkeskusteluista en ymmärrä juuri mitään. Sen sijaan olen oppinut vahingossa ihan valtavasti esimerkiksi työelämän ja yhteiskunnan murroksesta ja huomannut itsellenikin yllätykseksi olevani kiinnostunut siitä (kiitos Jesse Soininen!).

Joitain foorumeita seurailen harvakseltaan, toisia tutkin tarkkaa juurikaan osallistumatta, joissain olen liikaakin äänessä. Aika harvassa opettajainhuoneessa voidaan käydä sellaista keskustelua kuin somessa käydään pedagogiikasta, koulun tulevaisuudesta, koulutuspolitiikasta. Virtuaalinen opehuone luo uusia upeita mahdollisuuksia.

Aika harvasta opehuoneesta myöskään löytyy sitä asiantuntemuksen ja vertaistuen määrää ja sillä nopeudella, miten sen saa somesta. En tiedä, viitsinkö enää kovin herkästi lähteä koulutuksiin, koska siellä on käytännössä sama tilanne kuin koulussa: osallistujien taso ja tarpeet poikkeavat niin paljon toisistaan että toteutus ei palvele ketään ihanteellisesti. (Tähän tarvittaisiin yksilöllisen oppimisen menetelmää!) Somesta apua hakiessaan saa kuitenkin edetä juuri omalla tasollaan ja omassa tahdissaan. Käyttötapoja on monia.

Some saattaa muuttaa myös minäkäsitystä ellei peräti identiteettiä. Sitä saattaa löytää itsestään ihan uusia puolia, kiinnostuksen kohteita tai taitoja antautuessaan vuorovaikutukseen vaikutettavaksi ja vaikuttamaan. You never know...

Bonuspalkinto kaiken päälle: ihanat ihmiset!

Aika äkkiä somessa huomaa, kenen kanssa olet useimmiten samaa mieltä, kenen ajatuksista inspiroidut ja kenen kanssa et löydä juuri mitään yhteistä. Hauskoja ovat kohtaamiset ihmisten kanssa, joita et ole koskaan nähnyt, mutta jotka tuntuvat ensi tapaamisessa jo ihan tutuilta somehistorian ansiosta. En olisi koskaan uskonut löytäväni itseäni solmimasta fb-kaveruuksia niin kiehtovan kirjavan ihmisjoukon kanssa, joita viimeisen vuoden aikana sinne on tupsahdellut. Ja kaikilta olen oppinut jotain.

Pohdintoja

Kun professionaaliseen autonomiaan tottuneelle ja sen ansaitsevalle opettajalle, joka on sekä omasta mielestään että yo-tuloksilla mitattuna onnistunut työssään ihan hyvin, kerrotaan ulkoapäin, että sinun tulisi muuttaa käytäntöjäsi, se on vahva uhka minäkäsitykselle ja itsetunnolle. Enkö muka osaakaan tätä työtä? Onko oma arviointikykyni pettänyt täysin? Jos tämä ei riitä, niin miten ikinä pystyn täyttämään mitan? Tällaisen uhan alla ei ole voimia eikä motivaatiota muutokseen vaan ihminen puolustautuu piikit pystyssä.

Muutos lähtee todellisesta, itse havaitusta tarpeesta. Sitten kun sen huomaa, ei enää kestä ilman itseinhoa tehdä asioita vanhalla tavalla. Joskus siihen saatetaan tarvita ulkoinen paine YTL:ltä tai esimieheltä. Tämän tarpeen syntyä kuitenkin edistää parhaiten, jos saa uusia vertailukohtia, inspiroivia kokemuksia, apua vaihtoehtojen näkemiseen, samastumiskohteeksi kelvollisia malleja. Muutosta ajavien ei pidä vähätellä kielikynnyksen merkitystä nykyisessä opettajakunnassa, ei myöskään kiireen ja suorittamisen lamauttavaa vaikutusta. Vasta kiireettömässä, stressittömässä tilassa ihmiseen syntyy tilaa tutkia ja leikkiä ja tunnistaa unelmiaankin.

Elämme riittämättömyyden kulttuurissa, jossa häpeän pelko hallitsee. Uuden oppiminen ja varsinkin tvt-oppimisen vaatima kokeilemalla ja tekemällä oppiminen vaativat riskinottokykyä, kykyä sietää epävarmuutta ja epäonnistumista. Ihminen, joka pelkää joutuvansa noloon tilanteeseen, paljastuvansa tyhmäksi tai tulevansa torjutuksi, tekee vain sitä, minkä tietää jo osaavansa ja minkä avulla saa osan itsestään pidettyä piilossa. Häämentävän voimakkaasti me opettajat suojaamme itseämme ja ehkä tulemme samalla välittäneeksi saman varmistelun kulttuurin opiskelijoihimmenkin. Miten muuttaisimme tätä asetelmaa kouluissa?

Lukion tuntijako ja yleissivistys

Koska Facebookin syövereihin asiat ja ajatukset uppoavat hakujen ulottumattomiin, poimin tänne talteen lukion tuntijakouudistuskesksutelussa syntyneen pitkän fb-postaukseni:

"Anteeksi, mutta vieläkin jankkaan teema-ajatuksesta (tuntijakomalli XD). Olisi kiva kuulla siitä myös opiskelijakommentteja. 

Purkaisin siis lukion sirpalemaisuutta rakentamalla ensimmäiseen opintovuoteen kokonaisuuksia, joissa yhdistyy useamman oppiaineen näkökulma ja jotka ovat laajuudeltaan 3-4 kurssia. Ne toteutettaisiin niin, että rinnakkaisilla palkeilla kukin opettaja vetää omaa osuuttaan, mutta samalla voidaan tehdä yhteistyötä teeman ympärillä - enemmän tai vähemmän. Oleellista olisi rakentaa ymmärrystä teemasta usean tieteenalan näkökulmasta ja samalla kullakin oppiaineella voisi olla omaa erityisainesta - mutta kaikkiaan vain hillitty ja hyvälle oppimiselle aikaa jättävä määrä.

Pakettia suorittaisi siis samaan aikaan 3(4) ryhmää, jotka kiertävät kolmen opettajan kursseilla (pienemmissä kouluissa jokin oma versio - enkä todellakaan osaa arvioida miten onnistuisi kurssitarjottimella erikokoisissa kouluissa...). Opiskelija voisi esim. koota teemasta ainerajat ylittävää portfoliota, jonka eri opettajat lukevat, tai teeman huipennuksena voi olla sähköisen julkaisun tai videoiden tuottaminen eri oppiaineita yhdistellen, paneelikeskustelu, väittelykilpailu, opintoretki, työelämäpäivä tms. Jokin osa oppimisesta voitaisiin ehkä toteuttaa usean ryhmän yhteisenä (massa)työskentelynä tai sopia kaikkia hyödyttävää työnjakoa opettajien välille.

Varsin rajoittuneen muita aineita koskevan ymmärrykseni valossa järjestelisin pakolliset kurssit esim. seuraaviksi "yleissivistysteemoiksi". Siitä, mitkä ovat perusyleissivistykseen kuuluvat oleelliset aihealueet, pitäisi kyllä käydä kunnon yhteiskunnallinen keskustelu.

1. Eurooppalaisen ihmisen historia: historiaa (1), kirkkotietoa ja Raamattua kulttuurinäkökulmasta (1), äidinkieltä kirjallisuushistoriaa sivuten (1) - kuvataide samassa jaksossa

2. Suomi ennen ja nyt: historiaa(1), yhteiskuntaoppia (1), äidinkieltä (1)  - musiikkia samassa jaksossa

3. Yhteinen maapallomme ja vähän maailmankaikkeuskin (ympäristöekologia, ilmastonmuutos, energia): biologiaa (1), maantiedettä (1) fysiikkaa (1), kemiaa (1)

4. Ihminen psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena:  biologiaa (1), terveystietoa (1), psykologiaa (1)

5. Yhteinen ihmiskunta (monikulttuurisuus, ihmisoikeudet, kv-suhteet): kulttuurimaantiedettä (1), uskontotiedettä (1), kv-suhteita historiasta (1)

Oppimisen psykologiaa ja tvt-taitoja (1) opon lisäksi ekana vuonna

Etiikkaa(1) ja tietoteoriaa + yhteiskuntafilosofiaa (1) mutta ehkä vasta abivuonna (ehkä hajautetusti)

Lisäksi ainakin taloustietoa (1) myöhemmin pakollisena ja 1-3 teemakurssia syventävissä opinnoissa.

Pikkuisen noita tekisi mieli joissain kohdissa painottaa eikä antaa kaikille tasaisesti yhtä kurssia, mutta käytännön toteutuksen kannalta se lienee helpointa.

Tästä tulisi ekalle vuodelle 14 (+ myöhemmin 3 reaalia) , äidinkieltä 3, kuvis, musiikki, liikunta, opo, matikkaa 3-4, pitkää kieltä 2-3, ruotsia 2-3, muuta kieltä 2-3 = 28-34 kurssia. Eka vuosi olisi siis varsin valmiilla lukujärjestyksellä menemistä, mikä voisi olla todella hyvä asia yhteisöllisyyden kannalta. Lukion valinnut nuori on kuitenkin valinnut yleissivistyksen, joten motivaatio lienee alussa ainakin hyvä, vaikka superyksilöllisyys ei olisikaan mahdollista.

Toisena ja kolmantena vuonna olisi sitten tilaa omille valinnoille reaaliaineissa. En oikein tiedä, olisiko tarpeen vaatia sekä luonnontieteiden että humanistis-yhteiskunnallisten aineiden opiskelua vai voisiko yhtä hyvin olla täysi vapaus. Jostain aineesta/aineista pitäisi kuitenkin lukea useitä syventäviä, mutta siihenhän pakottaa jo yo-tutkinto. Tiedediplomi pitäisi myös saada kunnolla merkitykselliseksi mahdollisuudeksi lukio-opinnoissa.

Syventävissä opinnoissa ainerajat ylittäviä teemakursseja toteutettaisiin opettajien yhteistyönä, jolloin oikea asiantuntemus säilyy. Samanaikaisläsnäoloa ei mikään kunta tule maksamaan, mutta yhteissuunnittelu ja työnjako ovat mahdollisia vaikkakin ehkä vaikeita asioita aluksi.

Valtakunnallisten syventävien (ne ylppäreihin tarvittavat) kurssien lisäksi tarjottavia kursseja pitäisi kehittää siihen suuntaan, että niistä olisi aidosti hyötyä taitaville ja tavoitteellisille opiskelijoille jatko-opintoihin siirryttäessä, esim. korkeakoulujen peruskursseja etänä oman lukio-opettajan tutoroimana. Toki mukaan saa minun puolestani mahtua myös elämäntaitoja syventäviä kursseja ja työelämätaitoihin painottuvia kokonaisuuksia - ja ehdottomasti taito- ja taideaineita.

Mille olen sokea?"

Tampereen kaupungin lukion tavoite- ja tuntijakoesitystä koskevassa lausunnossa ideaa oli
hyödynnetty ja kehitetty. Lisäksi joku oli tehnyt Facebook-ryhmään kivasti kehitellyn version siistiin taulukkoon laitettuna.

Kasvurauhalla pois sirpaleisuudesta

Keskustelussa lukion uudistamisesta tuntijakotyöryhmän antaman ehdotuksen jälkeen on puhuttu paljon nykylukion ongelmallisesta sirpaleisuudesta ja ratkaisuksi siihen on tarjottu reaaliaineiden pakollisista kursseista luopumista. Sirpaleisuus-käsitteen analyysi on kuitenkin jäänyt puutteelliseksi.

Sirpaleisuudella kuvattaneen lukion käyneen nuoren joko omaa kokemusta tiedon jäsentymättömyydestä tai ulkoisestikin havaittavaa tietorakenteiden hajanaisuutta. Syyksi tähän on esitetty ensinnäkin oppiaineiden liian suurta määrää lukiossa, jolloin opiskelija ei pääse riittävän syvälle missään aineessa saavuttaakseen korkeatasoisen ymmärryksen. Käytännössä opiskelijat kuitenkin jo nykylukion valinnaisuudella keskittyvät niihin oppiaineisiin, jotka aikovat kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.  Uudistusehdotus ei toisi lisää syventäviä kursseja vaan päinvastoin esim. fysiikassa ja psykologiassa syventävien kurssien määrää ollaan vähentämässä ilman että sitä on mitenkään perusteltu ehdotuksessa. Valinnaisuuden lisääminen ehdotetulla tavalla lähinnä siis mahdollistaisi ennakkomielikuvissa vastenmielisiksi tai turhiksi koettujen aineiden täydellisen välttämisen, mikä saattaa voimistaa valintojen sukupuolittuneisuutta ja riippuvuutta perheen sosioekonomisesta statuksesta. On vaikea nähdä, miten joidenkin oppiaineiden karttamisesta lopulta seuraisi sirpaleisuuden vähenemistä.

Oppiaineiden määrää oleellisempi syy tietorakenteiden sirpaleisuuteen on liian suuri tietomäärä kursseissa käytettävissä olevaan aikaan nähden. Tällöin opiskelija ei ehdi syventyä ja todella ymmärtää käsiteltäviä asioita vaan opiskelussa painottuu pinnallinen muistaminen kurssikoetta varten. Sisältöjen määrän karsiminen antaisi tilaa opiskelu- ja ajattelutaitoja paremmin kehittävälle pedagogiikalle ja kiireettomämmälle ilmapiirille, joita lukio todella kaipaa.

Kolmanneksi sirpaleisuuden voidaan nähdä syntyvän siitä, että oppiaineet ovat liian erillisiä. Oppiaineiden hyljeksimisvapauden sijasta osuvampaa eheyttämistä tuottaisi eri oppiaineiden aloituskurssien sisältöjen valitseminen niin että ne muodostavat aina muutaman yhteistyöaineen kanssa yleissivistyksen kannalta keskeisiä teemamoduleita. Näitä voitaisiin toteuttaa luontevasti siten, että niihin rakennetaan opettajien yhteistyönä yhteisiä osuuksia ja samalla on tilaa kunkin oppiaineen omalle yleissivistyksen kannalta olellisimmalle ainekselle. Näin rakennettaisiin aidosti perustaa laaja-alaiselle yleissivistykselle. Myös äidinkielen ja pitkien kielten aihealueet pitäisi valita yleissivistyksen ydintä palveleviksi.

Ehdotuksesa kaavailtu väkinäinen korimalli ei tosiasiassa pura sirpaleisuutta eikä edes lisää motivaatiota valinnaisuuden kautta. Esimerkiksi voimakkaan matemaattis-luonnontieteellisesti orientoitunut opiskelija tuskin tarttuu innostuneesti toisen korin aineisiin vaan kokee joutuvansa nielemään peräti kahdeksan annosta sellaista, mitä ei haluaisi.

Neljänneksi sirpaleisuuskokemusta tuottavat myös lukion kurssimuotoisuus ja luokattomuus. Asiat on pilkottu kurssin kokoisiksi paloiksi, opettajat ja sen myötä tapa jäsentää suurempia linjoja ja luoda muistin ja ymmärtämisen tukia vaihtuvat kurssista toiseen ja aina on käsillä uuteen ryhmään sopeutuminen. Koska opiskelijoilla on takanaan eri kurssikokoelma, eivät viittaukset toisiin kursseihin ja johdonmukainen entiselle pohjalle rakentaminen toimi.

Tällaisessa järjestelmässä opiskelijalta vaadittaisiin erityistä tarmoa ja taitoa kokonaisymmärryksen rakentamiseksi. Opettajat kyllä kannustavat siihen, mutta järjestelmä ohjaa herkästi mieltämään oppimisen kurssisuoritusten keräilyksi maailmankuvan ja yleissivistyksen rakentamisen sijasta. Yksittäisten päättötodistukseen vaikuttavien kurssiarvosanojen asemaa haitallisen opiskelukulttuurin synnyssä pitäisi myös tutkia. Voisiko olla mahdollista antaa opintojen aikana vain kehittymistä edistävää palautetta ja suorittaa arviointi vasta lukion lopussa? Silloin kursseja ei "suoritettaisi pois alta" vaan kasvettaisiin kohti kokonaisvaltaista osaamista.

Pakollisten oppiaineiden määrän vähentäminen ei ole suinkaan ainoa eikä ehkä edes tehokkain ratkaisu sirpaleisuusongelmaan mutta uhkaa yleissivistystä. Vaikka nykyajan yleissivistyksessä oleellisia ovatkin ns. avaintaidot, tarvitaan myös tietopohjaa. Suppeakin yleistieto eri oppiaineista auttaa ainakin tunnistamaan oman tiedon rajoja, mikä on oleellista kypsässä ajattelussa, tekemään perusteltuja valintoja opinnoissa sekä ruokkimaan uteliaisuutta ja pääsemään tiedonhankinnan alkuun myöhemminkin elämässä. Myös opintojen loppuvaiheen teemakursseilla voitaisiin jälleen vahvistaa laaja-alaista asioiden tarkastelun tapaa.

Jos ensimmäisen opiskeluvuoden hajanaisuuden ongelmaan tartuttaisiin ryhmittelemällä pakollisista kursseista toisiaan tukevia teemoja, se johtaisi opettajien yhteistyön lisääntymiseen ja konkretisoisi opiskelijalle eri tieteenalojen erityispiirteitä korostaen samalla, että pohjimmiltaan ne rikastavat toisiaan. Ja jos ryhmittely johtaisi tiukemmin määriteltyyn opinto-ohjelmaan ensimmäisenä opiskeluvuotena, sivutuotteena saattaisi olla myös jatkuvasta ihmisten vaihtumisesta syntyvän hajanaisuuden väheneminen ja yhteisöllisyyden lisääntyminen. Toisen ja kolmannen vuoden suurempi valinnanvapaus antaisi mahdollisuuden erikoistua kohti vähitellen selkeytyvää tulevaisuuden uraa.

Kehityspsykologisesti on kohtuutonta odottaa, että identiteettiään ja maailmankuvaansa vasta rakentava nuori pystyisi määrittelemään yleissivistyksen ja tekemään sen mukaiset valinnat.