Kolmannes kokeilua takana - iskeekö epätoivo, luovuttaako ope?

Ohjeellisen aikataulun mukaan varhaislapsuuden kehityksen keskeiset teoriat tulisi olla hallussa. Opettajana olen yhtä kysymysmerkkiä: Tapahtuuko opiskelijoissa tarpeeksi diasarjojen ja videoiden  äärellä? Pääsevätkö he keskusteluissaan niin syvälle kuin haluaisin heidän pääsevän? Olisiko sittenkin pitänyt ottaa ensin kesä aikaa laatia oikeasti hyviä tehtäviä ja tehdä tiukemmat pakolliset tehtäväpolut? Olen saanut todella vähän luettavaa eteeni. Samalla olen ihan hurmiossa yksittäisten opiskelijoiden ja pienten porukoiden kanssa käydyistä keskusteluista, joita tulee joka tunnilla.

Paljonko opettaja voi olla äänessä pilaamatta opiskelijan oppimista?

Alkusuunnitelmassa olin varannut itselleni oikeuden käyttää 15 minuuttia tunnin alusta johonkin yhteiseen. Aina en ole sitä käyttänyt. Kerran käytin sen opiskelutekniikkaan liittyvien näkökulmien syventelyyn, koska kyselyssä muutama opiskelija oli maininnut, että opettajalta on vaikea kysyä, koska "se antaa minusta huonon kuvan opiskelijana". Ennen kaikkea halusin painottaa sitä, että ohjausta ja apua on saatavilla juuri niin paljon kuin opiskelija pyytää ja että on opittavissa oleva taito oppia huomaamaan, milloin voi hyötyä toisten osaamisesta, ja  osata pyytää apua. Kehuin tietysti aktiivisimmat ryhmissä haastavia kysymyksiä opettajalle kehitelleet julkisesti!

Toisen kerran kertasin, koostin ja haastoin soveltamaan kurssin alkuosan keskeisimpiä teorioita. Sen jälkeen jäi kyllä jotenkin surkea fiilis: Olisi pitänyt käyttää yhteinen aika vaikka saman asian käsittelyyn minidraamoina tai pikaväittelyinä tms. sen sijaan että painun taas puhevyöryyn. Viisas kollega pohti kerran, montako minuuttia tunnista opettaja voi käyttää pilaamatta kenenkään oppimista. Eikö ole loistavasti asetettu kysymys? (Kiitos Marja Oilinki!) Tällä kertaa vaikutti siltä, että varttikin meni väärin. Huoh.

Sietääkö ope epävarmuutta?

Sitten lankesin. En kestänyt enää omaa epävarmuuttani siitä, opitaanko luokassani oikeasti vaan halusin päästä testaamaan sitä. Perustelin asian tietysti itselleni hurskaasti "Opiskelijat tarvitsevat tukea oman oppimisensa ohjaamisessa ja arvioinnissa" - mikä sekin on täysin totta. Socrativella testailin alkukurssin käsitteistöä ja hajonta osoittautui suureksi. Se antoi kuitenkin aika hyvin uutta potkua myös niille, joilla testi ei sujunut kovin hyvin. Ehkä on niin, että tässä vaiheessa perinteiseltä koulupolulta poikkeaminen sittenkin vaatii jatkuvasti myös peilejä, joilla tehdään näkyväksi, miten hölmöä luokassa on istua aikaa tappamassa ja miten psykologian oppiminen on myös psykologian kielen oppimista ajattelun välineeksi. Monivalintatestiä kiinnostavampaa voisi kyllä olla esim. ryhmäkeskustelu opiskelijoiden piirtämän käsitekartan äärellä. Opena voisi kysellä, mikä on ollut yllättävintä, merkityksellisintä, hankalinta jne. ja ohjailla kysymyksillä haastavaankin soveltamiseen.

Ovatko rutiinit vahvuus? Tarvitaanko vaihtelua?

Suunniteltu ja etukäteen aikatauluun merkitty yhteistyöskentely toi kivaa vaihtelua kurssiin. Opiskelijat eivät käytännössä ole oma-aloitteisesti tarttuneet mihinkään tavanomaisesta poikkeaviin tuottamisen muotoihin vaan luokassa lähinnä keskustellaan ja kirjoitetaan tunnista toiseen. Luulen, että seuraavalla kerralla rakennan kurssiin paketin ennalta määrättyjä luovia tehtäviä eri aihepiireistä niin, että kurssin alussa saa valita omansa laajasta valikoimasta ja säännöllisin väliajoin pidetään "show me"-tunteja, joissa videot, animaatiot, haastattelut yms. pääsevät esittelyyn. 

Opiskelijoiden itsekuri toimii ja ei toimi

Kilpailu ajasta ja energiasta ahdistaa. Opiskelijat itse toivat esiin huolen, että nyt kun muiden aineiden työt alkavat erääntyä, ne tulee tehtyä "kun on pakko" mutta psykologia jää jalkoihin. Toisaalta en ole kertaaakaan havainnut yhdenkään opiskelijan lukevan psykologian tunneilla kielten sanoja tai edes piipahtavan Facebookissa - mikä on ihan arkipäivää perinteisessä opetuksessa! Luulen, että koska opiskelijat työskentelevät ryhmissä, vertaiskontrolli saa heidät yllättäen pysymään aiheessa - tai ainakin melkein aiheessa, sillä ovathan omat lapsuudenmuistot mitä oleellisimmin osa persoonallista kosketusta psykologiaan!

Ahdistaa ja ilahduttaa

Tehtävien puute ahdistaa. Jotenkin ounastelen, että ihan näin suuri vapaus opiskelutavoissa ei sittenkään ole paras vaihtoehto. Muutos yksilölliseen oppimiseen humanistisissa reaaliaineissa tulee olemaan iso haaste oppimateriaalien tuottajille, koska kirjoja ei ole ollenkaan rakennettu ensisijaisesti opiskelijan aktiivisuudesta ja tehtävälähtöisyydestä käsin.

Jos on ollut yhtä opettajakeskeinen luokan valtias ja ennen kaikkea opiskelijoiden jututtaja kuin minä, ei kunnon tehtäviä ole tullut vuosien varrella kehiteltyä mitenkään runsaasti. Reaaliaineissa on myös se haaste, että on vaikea laatia sellaisia tehtäviä, joihin olisi olemassa sillä tavalla selkeä ratkaisu, että opiskelija pystyy itse välittömästi tunnistamaan, onko hän niin sanotusti osannnut tehtävän. Matematiikan, fysiikan ja kemian laskujen kanssa on todella paljon selkeämpää. Varokaa vain ainekollegat, alan viekoitella teitä hyvien tehtävien yhteistuotantoon!

Rentous ilahduttaa. On tosi kiva mennä tunnille tietäen, ettei tarvitse venyä tunnin stand up -esitykseen. Onhan se toki surkeaa luopua narsismistaan ja vuosien varrella kertyneistä "parhaista jutuista".  Olen varsin aktiivinen tunneilla pomppiessani opiskelijoiden keskellä, mutta kohtaamiset vievät vähemmän energiaa kuin estradilla esiintyminen ja ovat itselle paljon inspiroivampia. Tykkään tästä. Vielä en luovuta.