25.4.2014

Opettajan uudistumisen vauhdittajia ja jarruja

Lukio on kovassa myllerryksessä ja uudistuspaineiden keskellä. Rehtorit ja kouluttajat ja valon nähneet visionaarit tuskailevat muutosvastarinnan ja opettajien jähmeyden kanssa. Jotta muutosta ja uudistumista voisi paremmin tukea ja vähän potkiakin eteenpäin, olisi tarpeen analysoida, mistä kaikesta kiikastaa, ja ennen kaikkea, mikä voisi sytyttää.


Case "Me, Myself and I"

Itse olen "hiljattain herännyt", monessa asiassa aloittelija enkä lainkaan fanaattinen (niin ainakin uskottelen itselleni). Yksittäistapauksen todistusvoima on kyseenalainen, mutta hypoteettisia avauksia sekin voi tarjota - siksi tämä tapauskuvaus opettajan muodonmutoksesta.

Askel 1: Samastumiskohteeksi sopivia malleja pystyvyysuskon lisäämiseksi ja vertaistueksi.
Viisi vuotta sitten käytin opettajana sähköpostia, totuttelin sähköiseen intraan ennakkoluulottomasti ja aloin siirtää oikein hyvin kivoilla keskusteluilla ja toiminnallisilla tehtävillä ryyditetyn opettajajohtoisen opetukseni piirtoheitinkalvoja powerpointeiksi, kun luokkiin alkoi tulla dataprojektoreja. Selvisin kohtuullisesti nettitiedonhausta suomenkielisillä sivustoilla, mutta olin kauhuissani, jos jouduin eksyilemään englanninkieliseen maailmaan. Olin valmis opettelemaan Moodlen käyttöä, koska opiskeluajan kolleganikin oli selvinnyt siitä - mallit ja samastumiskohteet vahvistavat pystyvyyskokemusta motivaatioteorioidenkin mukaan.

Askel 2: Tarpeen synnyttämä tekemällä oppiminen ja kielikynnyksen ylittäminen 
Muutimme puoleksi vuodeksi Yhdysvaltoihin puolisoni työn ja opintojen myötä. Se sai paljon aikaan: minulla oli aikaa opetella ja voimakas tarve oppia Skypen käyttöä yhteydenpitoon, blogin pitämistä kuulumisten kertoiluun, Facebookin käyttöä yksityiselämän yhteyksissä, toiselta mantereelta Moodlen kautta pidetyn etäkurssin ohjaamista, tiedonhakua  amerikkalaisen kirjavassa nettikontekstissa. Tekemällä oppiminen toimi niin takkuista kuin se olikin yritys-erehdys-menetelmällä, toimintastrategiat kehittyivät ja kielitaitokin karttui.

Askel 4: Kokemus opiskelijan roolista 
Pari vuotta myöhemmin suojelin mielenterveyttäni pakenemalla koululiitoksen tuottamia työyhteisöongelmia ja toteutin haaveeni PsM-tutkinnon suorittamisesta. Muiden opiskelijoiden tapaan istuin läsnäolopakkokursseilla neulomassa sukkia tai surffailemassa netissä totaaliturhautumisen taltuttamiseksi. Opiskelun myötä pääsin kuitenkin oppimaan modernia tiedemaailman tiedonhakua. Siitä maailmoja avaavasta kokemuksesta ei voi olla kuin äärimmäisen kiitollinen. Kuitenkin tekstiä täynnä olevien diaesitysten passiivisen katselun kiintiö oli täynnä - sama tiedonsiirto olisi tapahtunut 75% lyhyemmässä ajassa kotona diat lukien. Voisiko opettaminen olla jotain muuta kuin tiedon jakelua? Pitäisikö jokaisen opettajan päästä viettämään viikko oman koulunsa opiskelijoiden asemassa voidakseen olla parempi arvioimaan, millainen toiminta on hedelmällistä?

Askel 5: Vertaistuen tarve ja somen ammatillisen puolen avautuminen
Syksyllä 2012 tartuin melkein ylivoimaiseen haasteeseen ja aloitin tavallisen lukio-opetuksen rinnalla IB- lukiossa psykologian opettamisen. Oppiaine tuli ensimmäistä kertaa tarjolle koulussamme, materiaalia ja mentoroivaa kollegaa ei ollut. IB-opetussuunnitelman luonteen vuoksi aloitteleva opettaja on yhtä kysymysmerkkiä kaiken aikaa. Tuntisuunnittelu itkua vääntäen pakotti verkostoitumaan kansainvälisesti ja sen myötä tulin vahingossa tietoiseksi myös siitä, että Facebookissahan on jos jonkinlaisia ammatillisesti kiinnostavia ryhmiä.

Askel 6: Pieniä onnistumisia opetuskokeiluissa
Karmivien yliopisto-opiskelijakokemusten jälkeen oli palava halu uudistaa omaa opettajuutta. IB on imaissut niin paljon aikaa ja energiaa, että askeleet ovat olleet pieniä ja eteneminen hidasta. Riemastuttavinta oli, kun PS1-kursseilla tarjosin vapaaehtoista mahdollisuutta kirjoitella lyhyitä noin sadan sanan oppimispäiväkirjatekstejä Google-dokumenttiin, niin että seurasin ja kommentoin niitä kaiken aikaa. Ihan uudella tavalla opiskelijoiden ajattelusta tietoiseksi tuleminen oli tavattoman inspiroivaa, sain heidän teksteistään lukemattomia ideoita koko luokallekin jaettavaksi ja nautin ihan suunnattomasti suorastaan sähköiseksi keskusteluksi kehkeytyvästä henkilökohtaisesta vuorovaikutuksesta opiskelijoiden kanssa. Ja mikä parasta, koukuttuminen taisi olla molemminpuolista!

Askel 7: Välineet ja aikaa rennolle, ei-tavoitteelliselle ihmettelylle
Viisas rehtorimme edisti tvt-asiaa järjestämällä kaikille opettajille henkilökohtaiset iPadit jouluna 2012 uhmaten tietohallintoa. Lapsenomaisen innokkaasti leikimme niillä välitunneilla ja jaoimme kokemuksia. Sohvalla loikoiluun sopiva väline sai ajan humahtamaan siellä täällä surffaillen ja ennen kaikkea yhä uusiin Facebook-ryhmiin tutustuen. PLE (personal learning environment) alkoi muotoutua ja uusi kielikin (PLN, GD, O365, BYOD...) tarttua.

Kaiken lisäksi sain keväällä 2013 käsittämättömän rajun korvatulehduksen, jouduin leikkaukseen ja olemaan kuusi viikkoa puolikuurona sairauslomalla. Se tarkoitti käytännössä iPadin kanssa sohvailua, intensiivistä Facebookin seuraamista ja rohkaistumista osallistumaankin, lukemattomiin palveluihin tunnusten tekemistä, tutkimusmatkaa englanninkielisiin opettaja-areenoihin ja erilaisten välineiden kokeilemista. Koska ei ollut mitään pakkoa löytää "parasta" ja juuri nyt suorittaa jotakin tärkeää, ei viidakon kaoottisuus päässyt ahdistamaan liikaa. Mahdollisuuksien runsaus voisi olla myös lamauttavaa, jos ei ole mahdollisuutta, uskallsuta tai halua seikkailla rennosti.

Askel 8: Onnistunut epäonnistuminen
Syksyllä 2013 olin intoa puhkuen aloittamassa sähköistettyä opetusta olettaen, että lukion aloittajilla on BYOD-meiningillä omat laitteet, meillä on vihdoinkin Wilma, uusi Moodle ja monien mahdollisuuksen O365. Toisin kävi.

Ensimmäisen jakson aikana ei saatu edes kaikkien opiskelijoiden tunnuksia toimimaan, O365:ssa ei mikään toiminut kunnolla ja uusi Moodlekin oli visuaalisesti vastenmielinen. Kurssisuunnitelmat menivät uusiksi, mutta luovan kaaoksen keskellä rakastuin Googlen mahdollisuuksiin ja helppokäyttöisyyteen, tein ensimmäisen pikkuvideoni flippausta varten ExplainEverythingilla, testailin Socrativea, Padletia ja Popplettia, sain opiskelijat tekemään huikeita tuotoksia uskomattoman energisessä ilmapiirissä omaa ja lasteni iPadia hyödyntäen PuppetPalsilla ja Morfolla (koululla kun ei iPadeja tuolloin ollut muuta kuin opettajille).

Ennen kaikkea opin kaksi asiaa. Ensinnäkään siinä ei ole mitään vaarallista, että jokainen tunti on täynnä ongelmanratkaisua - oppiva opettaja on hyvä opettaja. Toiseksi, en enää koskaan halua olla tukkeena (opettajan irvikuva!) sille innostuksen ja luovuuden virralle, joka lähtee liikkeelle, kun opiskelijat päästää tekemään. Sen energisyyden ja sitoutumisen näkemistä toivoisin joka opettajalle!

Askel 10: Jakamisen kauheus ja kauneus
Tulin jossain sanoneeksi, että 40 vuotta täyttänyt ihminen on liian vanha hävetäkseen itseään ja tekemisiään. Eteläpohjalaisia sukujuuria kunnioittaen täytyy seistä sanojensa takana. Siispä kirjoittelin kokemuksistani ja ajatuksistani Tvt opetuksessa -ryhmään ja psykologian opettajien ryhmäänFacebookissa. Kauheaa siinä on se, ettei arvostelua ole helppo ottaa vastaan, mutta ei myöskään arvostusta ja perusteettomalta tuntuvaa ihailua (tähän tarvitaan Daring Greatly -terapiaa Brene Brownilta). Kaunista siinä on se, että fb-tykkäämisetkin tuntuvat hyvältä, mutta vielä makeampaa on, jos joku muukin innostuu kokeilemaan ja vastavuoroisesti jakaa omia ideoitaan rikastuttamaan suomalaista koulumaailmaa - ja siis myös minua.

Askel 11. Lupa valita oma olemisen tapa ja kiinnostuksen kohteensa somessa ja tvt-huumassa
Somessa voi olla olemassa monella tavalla - niin olen oppinut. Twitter ei saa minua innostumaan mitenkään, ja oli ihana lukea (Facebookissa), kun joku (kuka se mahtoikaan olla?) kirjoitti, ettei kaikkien tarvitse tykätä kaikesta. Scooppaamisen en ole onnistunut luomaan rutiineja ja "digital storytelling" kiinnostaa, mutta ei nyt mahdu ajankäytön raameihin. Koodaamisesta en (vielä?) jaksa vaahdota (vaikka koodaustunnin tehtävät olikin pakko tehdä kotona omien muksujen kanssa) ja käyttöjärjestelmäkeskusteluista en ymmärrä juuri mitään. Sen sijaan olen oppinut vahingossa ihan valtavasti esimerkiksi työelämän ja yhteiskunnan murroksesta ja huomannut itsellenikin yllätykseksi olevani kiinnostunut siitä (kiitos Jesse Soininen!).

Joitain foorumeita seurailen harvakseltaan, toisia tutkin tarkkaa juurikaan osallistumatta, joissain olen liikaakin äänessä. Aika harvassa opettajainhuoneessa voidaan käydä sellaista keskustelua kuin somessa käydään pedagogiikasta, koulun tulevaisuudesta, koulutuspolitiikasta. Virtuaalinen opehuone luo uusia upeita mahdollisuuksia.

Aika harvasta opehuoneesta myöskään löytyy sitä asiantuntemuksen ja vertaistuen määrää ja sillä nopeudella, miten sen saa somesta. En tiedä, viitsinkö enää kovin herkästi lähteä koulutuksiin, koska siellä on käytännössä sama tilanne kuin koulussa: osallistujien taso ja tarpeet poikkeavat niin paljon toisistaan että toteutus ei palvele ketään ihanteellisesti. (Tähän tarvittaisiin yksilöllisen oppimisen menetelmää!) Somesta apua hakiessaan saa kuitenkin edetä juuri omalla tasollaan ja omassa tahdissaan. Käyttötapoja on monia.

Some saattaa muuttaa myös minäkäsitystä ellei peräti identiteettiä. Sitä saattaa löytää itsestään ihan uusia puolia, kiinnostuksen kohteita tai taitoja antautuessaan vuorovaikutukseen vaikutettavaksi ja vaikuttamaan. You never know...

Bonuspalkinto kaiken päälle: ihanat ihmiset!
Aika äkkiä somessa huomaa, kenen kanssa olet useimmiten samaa mieltä, kenen ajatuksista inspiroidut ja kenen kanssa et löydä juuri mitään yhteistä. Hauskoja ovat kohtaamiset ihmisten kanssa, joita et ole koskaan nähnyt, mutta jotka tuntuvat ensi tapaamisessa jo ihan tutuilta somehistorian ansiosta. En olisi koskaan uskonut löytäväni itseäni solmimasta fb-kaveruuksia niin kiehtovan kirjavan ihmisjoukon kanssa, joita viimeisen vuoden aikana sinne on tupsahdellut. Ja kaikilta olen oppinut jotain.

Pohdintoja

Kun professionaaliseen autonomiaan tottuneelle ja sen ansaitsevalle opettajalle, joka on sekä omasta mielestään että yo-tuloksilla mitattuna onnistunut työssään ihan hyvin, kerrotaan ulkoapäin, että sinun tulisi muuttaa käytäntöjäsi, se on vahva uhka minäkäsitykselle ja itsetunnolle. Enkö muka osaakaan tätä työtä? Onko oma arviointikykyni pettänyt täysin? Jos tämä ei riitä, niin miten ikinä pystyn täyttämään mitan? Tällaisen uhan alla ei ole voimia eikä motivaatiota muutokseen vaan ihminen puolustautuu piikit pystyssä.

Muutos lähtee todellisesta, itse havaitusta tarpeesta. Sitten kun sen huomaa, ei enää kestä ilman itseinhoa tehdä asioita vanhalla tavalla. Joskus siihen saatetaan tarvita ulkoinen paine YTL:ltä tai esimieheltä. Tämän tarpeen syntyä kuitenkin edistää parhaiten, jos saa uusia vertailukohtia, inspiroivia kokemuksia, apua vaihtoehtojen näkemiseen, samastumiskohteeksi kelvollisia malleja. Muutosta ajavien ei pidä vähätellä kielikynnyksen merkitystä nykyisessä opettajakunnassa, ei myöskään kiireen ja suorittamisen lamauttavaa vaikutusta. Vasta kiireettömässä, stressittömässä tilassa ihmiseen syntyy tilaa tutkia ja leikkiä ja tunnistaa unelmiaankin.

Elämme riittämättömyyden kulttuurissa, jossa häpeän pelko hallitsee. Uuden oppiminen ja varsinkin tvt-oppimisen vaatima kokeilemalla ja tekemällä oppiminen vaativat riskinottokykyä, kykyä sietää epävarmuutta ja epäonnistumista. Ihminen, joka pelkää joutuvansa noloon tilanteeseen, paljastuvansa tyhmäksi tai tulevansa torjutuksi, tekee vain sitä, minkä tietää jo osaavansa ja minkä avulla saa osan itsestään pidettyä piilossa. Häämentävän voimakkaasti me opettajat suojaamme itseämme ja ehkä tulemme samalla välittäneeksi saman varmistelun kulttuurin opiskelijoihimmenkin. Miten muuttaisimme tätä asetelmaa kouluissa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti