Ydintaitoanalyysi lukion opetussuunnitelman pohjana?

Kuvan luonut Marja Oilinki.

Minun lapsistani, kummilapsistani ja naapurin muksuista aika moni menee lukioon. Haluaisin heille aikaa ihmettelylle, oppimiselle ja kasvamiselle. Haluaisin heidän löytävän uteliaisuutensa ja syttyvän asioiden tutkimisesta ja ajatusten jalostamisesta yhdessä toisten kanssa. Soisin heidän valmistuvan matkassaan joitakin sisäistyneitä periaatteita, joiden varassa he ovat kykeneviä oppimaan asiasta kuin asiasta uutta elämänsä jokaisena päivänä lehtiä lukiessaan, netissä surffatessaan ja toisten kanssa keskustellessaan. Siksi en halua, että lukion opetussuunnitelmakeskustelu alkaa sisältöjen sijoittelusta eri kursseihin. ”Ihan välttämättömiä” ja ”todella tärkeitä” asioita on niin paljon, että toiveiden tynnyri pursuu yli äyräiden heti alkuminuuteilla - ja sitten on niin kiire kahlata asioita läpi, ettei ehdi oppia.

Lähtisin siitä, että määritellään yleisten tulevaisuuden taitojen - yhteistyö, viestintä, kriittinen ajattelu ja luovuus - lisäksi ne tiedonalakohtaiset ydintaidot, jotka jokaisen toivottaisiin hallitsevan tietyn oppiaineen opiskelun myötä. Tulevaisuustaidoista on monenlaisia listoja, ks. esimerksi Marja Oilingin pohdintaa) ja joko niihin 
ujutettuna tai niistä irrallaan olisi tärkeää hyveiden tai syvien vahvuuksien ulottuvuudet. Aika abstrakteja nuo toki ovat. Abstraktiotaso tiedonalakohtaisten taitojenkin kanssa voi olla aika korkea, kunhan se on mahdollista myös konkretisoida. 

Yritän hahmotella tiedonalakohtaisia ydintaitoja oman alani kautta. Psykologista osaamista olisi minusta kolme asiaa:

1. Automatisoitunut kyky kysyä ja eritellä, mitkä ovat ihmisen toimintaan vaikuttavat biologiset, sosiokulttuuriset ja kognitiiviset tekijät. 

Miksi se sitten olisi tärkeää? No siksi, että lähes jokainen tutkimustulos ja uutinen on vain osatotuus, joka vaikuttaa vahvasti vaikkapa asenteisiin ja päätöksentekoon, ellei lukijalla ole kykyä hahmottaa kokonaisuutta. Sillä on väliä, ymmärretäänkö alkoholismi tai mielenterveysongelmat tai huippuosaaminen geenien, ympäristön vai yksilön omaksumien ja itse muokkaamiensa ajattelu-ja tulkintatapojen tuotokseksi - vai tuleeko geenitutkimusuutisen tai sosiaalipummien haukkumisen äärellä mieleen, että asiaan ehkä vaikuttavat muutkin tekijät kuin ensimmäisenä esiin noussut.

2. Automatisoitunut kyky kysyä "missä todisteet" eli millaista tutkimusnäyttöä asiasta on ja arvioida tutkimusta ja siitä tehtyjä johtopäätöksiä kriittisesti. Tähän liittyy kyky perustella omia näkemyksiä viittaamalla tutkimustietoon.

Psykologian teemat tarjoavat nuoruusiän kehityksessä ajankohtaisten ja kiinnostavien aiheiden äärellä mahdollisuuden oppia varsin syvällistäkin tieteellistä kriittistä ajattelua ja hyvää argumentointia. Se vaatii kuitenkin toistoa ja rutiinien syntymistä ja oppimateriaaleja, joissa ei ensijaisesti esitellä teoriaa vaan tutkimusta, jolla teoriaa on testattu.

3. Kyky tunnistaa omaa toimintaa ja ihmisten välistä vuorovaikutusta ohjaavia tekijöitä ja pystyä sen myötä tietoisempaan toiminnan säätelyyn sekä vahvuuksien rakentamiseen.

Oleellisten taitojen tunnistamisen jälkeen tulee kysyä, miten ne voidaan saavuttaa. Keskeistä lienee tietyn metastruktuurin toistuminen riittävän usein - toisin sanoen että käsitellään esim. stressin, aggression, muistin, rakkauden, masennuksen, pahuuden ja onnellisuuden osalta asiat samalla kaavalla - arvioidaan teoriatietoa ja tutkimusnäyttöä biologisista, kognitiivisista ja sosiokulttuurisista tekijöistä. Luetaan ja analysoidaan tiivistelmiä tutkimuksista, tutkitaan tutkimustulosten uutisointia.

"Mitä taitoja?" ja "Miten?"-kysymysten jälkeen on aika pohtia sisältöjä. Kahden ensimmäisen taitotavoitteen kannalta on oikeastaan samantekevää, mistä sisällöistä oppimäärä koostuu, koska oleellisinta on, että sama metastruktuuri toistuu niin usein, että taito sisäistyy. Sisältöjen määrittely voisi rajuimmillaan jäädä täysin avoimeksi. Toisaalta kantavaksi periaatteeksi voisi ottaa sen, että sisällöt ovat nuoria kiinnostavia ja sellaisia, joilla on mahdollisimman paljon sovellusarvoa hyvinkin erilaisilla elämänurilla ja joista löytyy liittymäkohtia lukion muihin aineisiin. Kolmas taitotavoite vaatinee tarkemmin sisältöjen valintaa, mutta sovellettavuusarvoperiaate sopinee siihenkin.

Ydintaitojen rakennusosasia voitaisiin toki eritellä opsissa tarkemminkin, kunhan pitäydytään edelleen haarukoimassa kaikkein keskeisimpiä periaatteita ja käsitteitä:

• biologiset tekijät: kehon kemia (välittäjäaineet, hormonit), hermoston muovautuvuus ja aivoalueiden erikoistuminen, epigenetiikan idea ja ehkä evoluutiopsykologisen selittämisen periaatteet
• sosiokulttuuriset tekijät: ehdollistuminen, sosiaalinen oppiminen ja sosiaalisen identiteetin muodostaminen sosialisaation välineinä, konformismi ja ryhmädynamiikka, kulttuurin vaikutus, ehkä emic ja etic kulttuurierojen tutkimisessa, koska se on niin oleellinen kriittisen ajattelun rakennuspalikka
• psyykkiset toiminnot: sisäiset mallit ja havaintokehä, tietoinen ja tiedostamaton kognitioiden näkökulmasta, kognitioiden merkitys emootioissa ja motivaatiossa , sosiaalinen kognitio (attribuutiot), psyykkinen itsesäätely

Oleellista olisi, että periaatteiden ja käsitteiden lista pysyy riittävän suppeana määrällisesti ja riittävän yleisellä tasolla, jotta se sallii runsaasti vapautta konkreettisten esimerkkien ja sovelluskohteiden valinnassa. Tällöin on mahdollista, että jossain opitaan vaikkapa epigenetiikan idea tutkimalla älykkyyttä, toisaalla stressiherkkyyttä ja kolmannessa koulussa aggressiota - mikä mahdollistaa joustavasti psykologian opetussuunnitelman toteuttamisen osana ilmiöpohjaista oppimisprojektia. Opetusta voisi siis vapaammin toteuttaa joko oppikirjan pohjalta ja aina samoihin teemoihin sidottuna tai ihan yhtä hyvin vapaammin valiten ja vaihdellen, mistä näkökulmasta tietyn periaatteen ymmärtäminen rakennetaan.

Mutta kun on ne ylioppilaskirjoitukset…

Ratkaiseva kysymys nykyisen sisältöähkyn välttämiseksi on opetussuunnitelman ja ylioppilaskokeen ja oppimateriaalien suhde. Opetussuunnitelmateksti on saatava sellaiseen muotoon, että se pakottaa ylioppilaskoetehtävät pysymään sisältöjen ja käsitteistön osalta samalla yleisyyden asteella kuin OPS ja mittaamaan aidosti niitä taitoja, joita opetuksessa tavoitellaan. Kysymysten lähtökohtana eivät voi olla oppikirjat tai ihan opetussuunnitelman ulkopuolelle jäävien sisältöjen tai taitojen hallitsemista vaativat tehtävät. Ammattitaitoisella opettajalla on oltava mahdollisuus lukea opetussuunnitelmateksti itsenäisestikin ja luottaa omaan ymmärryskykyynsä sen tulkinnassa - ja silti taata opiskelijoilleen edellytykset menestyä ylioppilaskirjoituksissa.

Ainekohtaisen opetussuunnitelmatekstin tulisi siis selkeästi

• erotella välttämätön ja valinnainen (esim. välttämätöntä on tuntea synaptisen välityksen idea, mutta esimerkkinä välittäjäaineesta voi olla mikä tahansa)
• piirtää rajaa määrällisesti (esim. opiskelijan tulee tuntea kaksi - eikä neljä - hormonia ja niiden vaikutus ihmisen toimintaan; välttämättä vaadittavat teoriat, käsitteet ja klassikkotutkimukset tulee nimetä)
• piirtää rajaa laadullisesti kuvaamalla mahdollisimman täsmällisesti ja esimerkeillä konkretisoiden, mitä ovat ne taidot, jotka opiskelijan tulisi saavuttaa. Tässä voisi hyödyntää esim. Bloomin taksonomiaa (esim. joissain mielenterveysongelmissa voisi riittää se, että osaa tunnistaa ja nimetä häiriön ja samalla voidaan edellyttää että osaa yhdestä häiriöstä eritellä syvällisesti ja tutkimustietoon perustuen sen biologisia, psyykkisia ja sosiaalisia syitä ja niiden keskinäistä vuorovaikutusta tunnistaen tiedon rajallisuuden, osaa pohtia häiriön diagnosoinnin vaikeuksia ja esiintyvyydessä ilmeneviä sukupuoli-, sosiaaliluokka- ja kulttuurikohtaisia eroja sekä eritellä ja ottaa kantaa eri hoitovaihtoehtoihin).

Esimerkiksi kehityspsykologian osalta "vapautta ja rajoja"-periaate voisi tarkoittaa, että opetussunnitelmassa olisi muun muassa teksti

”Opiskelija osaa yhden valitsemansa ikäkauden valossa eritellä syvällisesti yksilön kehitystä kehityksen eri osa-alueilla (fyysismotorinen, kognitiivinen ja psykososiaalinen kehitys) sekä tarkastella biologisten, sosiaalisten ja psyykkisten tekijöiden vaikutusta kehitykseen ja niiden keskinäisiä yhteyksiä (esim. nuoruuden kehitys, vanhuuden kehitys)”

Tällöin ylioppilaskokeessa ei voisi olla tehtävää, joka edellyttää tietoa jostain tietystä ikäkaudesta tai tietystä teoriasta vaan tehtävissä on annettava kokelaalle vapaus valita, minkä ikäkauden näkökulmasta ja minkä teoria- ja tutkimustiedon valossa hän vastaa kysymykseen.

Tämän YTL:n OPS-tulkintaa koskevan luottamuksen varassa olisi mahdollista esimerkiksi toteuttaa mielekkäästi vaikkapa tutkivaa oppimista ryhmissä niin, että joka ryhmällä on kohteena eri ikäkausi. Projektin purkamisen ja jakamisen myötä kaikki opiskelijat saavat yleiskäsityksen kaikista eri ikäkausista mutta kenenkään ei tarvitsisi ahdistua siitä, ettei opi muistamaan ulkoa kaikkia muiden ryhmien löytämiä asioita vaan riittäisi se, että hallitsee oman ryhmänsä työstämät asiat hyvin. Yhtä lailla olisi mahdollista oppia opetussuunnitelmatekstin kuvaamaa kehityspsykologista ajattelua osana vaikkapa koulun teemaprojektia syrjinnästä ja suvaitsevaisuudesta, jolloin keskiöön voidaan valita vain nuoruus tai vain vanhuus tms. Eikö tällainen toisi aivan uusia mahdollisuuksia pedagogiikkaan ja oppiaineiden väliseen yhteistyöhön?

On selvää, ettei kuvaamani ajatusrakennelma ole ollenkaan ainoa mahdollinen psykologiaan. Ja vielä selvempää on, ettei kaikkiin tiedonaloihin löydy luontevasti samalla tavalla keskeisiä jäsentäviä periaatteita tai taitoja, mutta aika moniin taitavat ajattelijat ja pedagogit voisivat löytääkin. 

Joka tapauksessa toivon, että missään aineessa OPS:n kirjoittaminen ei lähde sisällöistä käsin niin että lopuksi päälle liimataan joitain epämääräisiä tavoitteita. Sitäkin toivon, että lopulta tavoitteet ja sisällöt saadaan OPS-tekstiin niin, että vapaus ja rajat ovat sillä tavalla tasapainossa, että ne linjaavat ylioppilaskirjoituksia niin, että lukioissa voidaan oppia ensisijaisesti sellaista, joka on merkityksellistä hyvin erilaisilla elämänpoluilla ja joka kestää ylioppilaskirjoitusten jälkeenkin. 

Pirstaleisuuden sietämättömyys

Nykylukiota on moitittu pirstaleiseksi ja minusta ihan aiheellisesti, vaikka olenkin ihan tyytyväinen siihen, että pakollisia kurssejakin on joka aineesta. Esitin jo aiemmin ennen tuntijakopäätöstä yhden idean siitä, miten pakollisista kursseista voisi rakentaa laajempia oppimiskokonaisuuksia, jotka kattaisivat (minun mielestäni) keskeisiä näkökulmia maailmaan. 

Edelleenkin minusta olisi sekä mahdollista että oleellista rakentaa OPS niin, ettei kukin aine määrittele pakollisten kurssien tavoitteita ja sisältöjä irrallaan muista vaan kokonaisuutta koordinoidaan kunnolla. Päällekkäisyyksiä pitäisi purkaa ja rakentaa luontevia edellytyksiä tehdä koulutasolla rikasta ja runsasta ainerajat ylittävää yhteistyötä (esimerkiksi Ylöjärven tiimijakson tapaan) jotta opiskelijoiden oppimispolku olisi jäsentyneempi, mielekkäämpi ja motivoivampi.

Kuka ottaisi vallan ja vastuun?

(Tiedän, ei kukaan. Ei OKM, ei OPH, ei kukaan kummassakaan. Kirjoitin nyt kuitenkin, koska OPS-työllä on väliä vaikka tuntijako on mikä on. Jospa tästäkin sykäyksestä jonkun toisen ajatus lähtisi lentoon, kolmas kehittelisi sitä kriittisesti ja neljäs nostaisi esiin sen, minkä kaikki muut olivat sivuuttaneet. Jos ei OPS2016:een, niin seuraavalle kierrokselle sitten.)