Kenttä kutsuu, kuuleeko YTL?

IB-opetukseen tarttuminen on avannut silmiäni ja ajatteluani opettajana. Ilman aidon vaihtoehdon tuntemista voi olla vaikea edes kuvitella, millä muulla tavalla asioita voitaisiin tehdä kuin sillä, jolla ne on aina tehty. IB-ohjelma ei ole ongelmaton enkä soisi suomalaisen lukion ja ylioppilaskokeen muuttuvan samanlaiseksi. Silti siitä voisi olla paljonkin opittavaa. Ennen kaikkea toivoisin samaa vapautta opettajalle tulkita opetussuunnitelmaa tietäen, että oma tulkinta kantaa loppukokeessakin riittävästi.

Ehkä olen tullut siihen ikään, jolloin ei enää pelota tuoda näkemyksiään esiin. Siksi olen kiusannut
yhteydenotoillani YTL:n psykologian jaoksen puheenjohtajaa professori Kai Hakkaraista jo
kahdesti tämän talven aikana.

Marraskuun 17. päivä lähetin tällaisen sähköpostin:

Hyvä YTL:n psykologian jaoksen puheenjohtaja Kai Hakkarainen,

tiedän, että Psykologian Opettajien liiton hallitus (PSOP) käy jonkinlaista vuoropuhelua YTL:n kanssa ja olen itsekin ollut taustavaikuttajana siinä. Kirjoitan nyt kuitenkin yksittäisenä opettajana vaikkakin monen opettajan puolesta ja toivon, että kaikkien kiireiden keskellä ehtisitte syventyä tähänkin.

Jälleen kerran opettajien keskuudessa on suurta hämmennystä ylioppilaskirjoitusten arvioinnista. Luottamus järjestelmään rakoilee, kun kymmeniä vuosia arviointia tehneen opettajan pisteet jonakin vuonna heilahtelevat miten sattuu. Se ei selity kokeen vaikeustasolla. Somen aikakaudella opettajien välistä viestintää on paljon entistä enemmän, jolloin vertailutieto toisten kokemuksista ja myös kriittiset näkemykset  leviävät huomattavasti nopeammin ja laajemmalle. On väistämätöntä, että ylioppilastutkinto ohjaa lukio-opetusta jopa enemmän kuin OPS. Siksi toivoisin avoimempaa viestintää ja vuorovaikutusta YTL:n kanssa.

1) Luottamuksen lisäämiseksi kertokaa ja kuvatkaa, millaista joukkoa sensorit ovat ja miten sensorityöskentely etenee. Sari Lindblom-Ylänteen aikana luottamusta rakennettiin nimenomaan sen kautta, että hän kertoi hyvinkin tarkasti, miten sensorit hakevat yhteistä linjaa, jottei yksittäisen sensorin henkilökohtaiset näkemykset, kokemattomuus tms. pääsisi vaikuttamaan arviointiin. Toivottavasti tutkinnon sähköistäminen tuo tullessaan myös sen, että opettajat pääsevät näkemään kokelaidensa vastaukset (mahdollisesti sensorin merkinnöillä varustettuna) myös sitten kun lopullinen pisteytys on valmis. Silloin olisi edes jotenkin mahdollista ymmärtää pistemuutoksia, kehittyä arvioijana ja taata opiskelijoiden oikeusturva. Nykykäytännön puhelinsoitot ovat yhtä tyhjän kanssa, koska opettajalla ei ole enää pääsyä esseisiin.

2) Sähköistämisprosessin rinnalla kehittäkää koetta ja arviointiperusteita selkeämmiksi. On väistämätöntä, että ylioppilaskoe ohjaa lukio-opetusta jopa enemmän kuin OPS. Jos tutkinnon painoarvo kasvaa jatko-opintoihin haussa, tämä kehitys vain voimistuu, ja on todella tärkeää, että jokainen koe on validi ja reliaabeli ja että kaikilla opettajilla on yhtäläinen pääsy sitä koskevaan tietoon (ei vain PSOPin jäsenillä/hallituksen jäsenillä tai niillä, jotka pääsevät johonkin koulutustilaisuuteen kireästä kuntataloudesta huolimatta). Olen itse kirjoittanut pohdintoja yo-kokeen ja OPSin suhteen hankaluuksista ja kokeen kehittämisideoista mm. Tietokoneet ylioppilastutkinnossa -facebookryhmässä ja PSOPin facebookryhmässä. Tässä linkki koosteeseen näistä pohdinnoista. Nykyisen OPSin aikana on täysi mahdottomuus kiistää yhdenkään tulkinnan oikeutusta, jolloin opiskelijoiden oikeusturva on vaarassa ja opetuksen uudistaminen kohti tutkivaa ja ongelmaperustaista oppimista on käytännössä mahdotonta, koska opettajan pitää varmistella, että valtava määrä erilaista tietoa on opiskelijoiden käsissä yo-kokeen varalta.

3) En haluaisi, että keskusteluja hankalista kysymyksistä käydään jälkikäteen ja lehtien palstoilla. Siksi toivoisin, että psykologian jaoksen jäsenet voisivat olla vuorovaikutuksessa opettajien kanssa esim.sosiaalisessa mediassa. PSOP:n facebookryhmässä opettajat pohtivat yhdessä opetukseen liittyviä kysymyksiä, jakavat materiaaleja ja linkkejä, keskustelevat yo-tutkinnon kysymyksistä ja tässä kohtaa vuotta ihmettelevät arvioinnin kummallisuuksia. Eikö olisi hyvä lisätä YTL:n puolen tuntumaa siitä, mitä kouluissa oikeasti tapahtuu ja vastavuoroisesti antaa opettajille virikkeitä uudistumiseen ja opetuksen kehittämiseen? Olemme mm. keränneet ajatuksia sähköisestä kokeesta avoimeen sähköiseen dokumenttiin, mutta "keskustelu" on kovin yksipuolista, jos läsnä ei ole ketään sieltä toiselta puolelta. Esim. matematiikan puolella ainakin yksittäiset henkilöt YTL:stä ovat aloittaneet tällaisen avoimemman vuorovaikutuksen http://phasto.wordpress.com/2013/08/21/kaksiosainen-koe-osa-1/ Tervetuloa siis esim. PSOPin facebookryhmään!

Huhtikuun 22. päivä lähetin sekä Kai Hakkaraiselle että Kaisa Vähyypälle seuraavan sähköpostin:

Hei, oheisessa liitteessä on kuvattuna yhden kurssin OPS:n valossa keskustelun pohjaksi ehdotus siitä, miten psykologian ainereaalikokeen suhdetta OPS:iin voisi selkiyttää ja koetta uudistaa niin, että se tukee lukio-opetuksen kipeästi kaivattua pedagogista uudistumista ja kestää kriittisen tarkastelun myös opiskelijan oikeusturvan näkökulmasta.

Toivomme, että psykologian ainejaos voisi liitteen esimerkin mukaisesti

* edistää aktiivisesti lukion pedagogista uudistumista.

* lausua julki oman tulkintansa yo-kokeessa vaadittavasta Lukion opetussuunnitelman perusteisiin pohjautuvasta sisältöaineksesta. Erityisen tärkeää tämä on, jos mukaan on tulossa tarkkaa käsitteiden tuntemista vaativia tehtäviä (määrittelyt, väittämät tai jopa monivalinnat).

* selkeyttää kokeessa käytettäviä tehtävänantoja ja tehtävätyyppejä sitoutumalla liitteessä ehdotettuihin tehtävänantoihin tai vastaaviin.

* uoda toimivat yleiset arviointiperusteet tai arviointimatriisin eri tehtävätyyppien arviointia varten.

Toivomme näitä toimia, koska 

* nykyiset lukio opetussunnitelman perusteet ovat niin väljät, että oletustulkinta vaadittavista kurssisisällöistä on paisunut kohtuuttomaksi. Kaikkea ei voi ehtiä lukiokurssin rajallisessa ajassa eikä opiskelijoita voi kuormittaa suurella määrällä itsenäistä opiskelua.

* haluamme mahdollisuuden aitoon ja mielekkääseen tutkivaan oppimiseen tai ilmiölähtöisyyden toteuttamiseen kursseilla loputtoman sisältöjen läpikahlaamisen sijasta.

* haluamme irti oppikirjasidonnaisuudesta, valinnanvapautta ja tilaa paremmalle sekä sisältöjen että taitojen oppimiselle.

* rajaukset luovat selkeyttä siihen, mitä käsitteitä täsmätehtävissä voidaan vaatia tunnettavaksi, mikä takaa opiskelijan oikeusturvan.

* uskomme niiden helpottavan myös YTL:n tehtävänlaatijoiden ja sensorien työtä.

Taitaa olla turha vaiva. "Ylioppilastutkinto perustuu opetussuunnitelman perusteisiin."

On hienoa, että YTL nykyään edes kuuntelee. Aito kehittyminen molemmin puolin vaatisi kuitenkin keskustelua keskeneräisen äärellä eikä pelkästään yksisuuntaista ajatusten vastaanottamista ja valmiista tiedottamista. Huomaan, että some on muuttanut minua: En enää ymmärrä, miten sellaisia asioita,
joista asianosaisilla voisi olla paljonkin arvokasta tietoa ja vuorovaikutuksessa syntyä jotain aivan uuttakin,
voidaan hoitaa uskottavasti käymättä niistä avointa keskustelua, jossa vaikutetaan ja tullaan vaikutetuksi. 

Unelma vapaudesta

Tahtoisin uudistaa lukiota.

Tahtoisin tilaa aikaa vaativalle oppimiselle, syventymiselle, tutkimiselle, paneutumiselle. Projekteille, oppiaineiden väliselle yhteistyölle. Sille, että suomalaisen lukionkin opiskelijani voisivat oppia samoja ajattelun taitoja, joita IB ryhmäni oppivat muistamisen ja tiedon passiivisen vastaanottamisen sijasta. 

Nykyinen lukion OPS antaisi siihen mainiosti mahdollisuuksia ainakin psykologiassa. Antaisi, jos ei olisi

ylioppilaskirjoituksia ja Ylioppilastutkintolautakuntaa, joka haluaa toistaa mantraa "ylioppilaskoe mittaa

opetussuunnitelman perusteissa kuvattuja tietojen ja taitojen hallintaa" antautumatta keskustelemaan

siitä, miksi sen toiminta kuristaa meidät kuoliaiksi lukion arjessa. 

Katsoin lauantai-iltana Bondia lasten kanssa ja päätin pelastaa maailman - tai ainakin itseni psykologian

 opettajana. Helsingin Sanomat julkaisi lopputuloksen. 

Tässä sama vielä blogitekstinä.

"Ylioppilastutkintolautakunnalla (YTL) on suuri ohjausvalta lukioissa. Ylioppilaskoe on niin sanottu korkeiden panosten koe, joka vaikuttaa merkittävästi nuoren tulevaisuuteen. On rationaalista yrittää varmistaa menestyminen ylioppilaskokeessa, joten koe vaikuttaa monella tapaa koko lukioaikaan. 

Keskeinen syy siihen, miksi lukio ei ole päässyt pedagogisesti uudistumaan, on YTL:n vapaus tulkita nykyisiä väljiä opetussuunnitelman perusteita tekemättä tulkintaansa läpinäkyväksi. 

Koska kokeissa vaadittavia sisältöjä ja taitoja ei ole yksilöity tarkasti, oppimateriaalin laatijat ja opettajat joutuvat sisällyttämään kursseihin varmuuden vuoksi kohtuuttoman määrän tietoainesta. Se estää laadukkaan pedagogiikan sekä mielekkäät tiedonhallinnan ja ajattelun taitoja edistävät oppimisprosessit sekä hankaloittaa oppiaineiden välistä yhteistyötä. 

Liian laajojen sisältöjen ongelmaa ei voi ratkaista lisäämällä opiskelijoiden itsenäistä opiskelua. Meillä ei ole varaa polttaa nuoria loppuun. 

Jos opettaja olisi kyllin rohkea perustaakseen opetuksensa omaan tulkintaansa opetussuunnitelmasta, hänen opiskelijoidensa mahdollisuudet menestyä ylioppilaskokeessa vaarantuisivat. Yksiselitteisiä kriteereitä kokeessa vaadittaville tiedoille ja taidoille ja täsmällisiä arviointiperusteita hyvälle osaamiselle ei ole, joten lopulta oikeutta olisi mahdotonta hakea. 

Ylioppilastutkinnon sähköistymisen luoma muutosaktiivisuus lukioissa kertoo karua kieltä siitä, mikä lukioiden toimintaa tosiasiassa ohjaa. Valta on jo tullut näkyväksi. 

Ylioppilastutkintolautakunta on kiitettävästi lisännyt avoimuuttaan viime vuosina. Olisiko aika tehdä myös tutkinnon eri kokeiden osaamiskriteerit sisällöllisesti suppeiksi, taidollisesti vaativiksi ja ennen kaikkea oikeusturvankin vuoksi selkeiksi ja ennalta tiedossa oleviksi? Se vapauttaisi lukion uudistumaan."

Oppimisen omistajuus

Oppimisen omistajuuden antaminen opiskelijoille tulisi olla koko lukion läpäisevä linja. Samalla se tarkoittaa väistämättä oppimisen yksilöllistämistä. On jokseenkin oletettavaa, ettei siihen siirtyminen onnistu ongelmitta, koska opiskelijoissa on niin monia motivaation ja oppimisen merkityksen kanssa taistelevia nuoria ja koska lukioon tulevat on jo niin vahvasti ehdollistettu ulkoisella kontrollilla ohjailtaviksi.

On kuitenkin väärä johtopäätös tuomita vastuun siirtäminen opiskelijoille toimimattomaksi ja hylätä se. Oikea johtopäätös on kysyä, mitä tulisi tehdä, jotta jokainen opiskelija hyötyy oppimismahdollisuuksista parhaalla mahdollisella tavalla.

Miksi sitten on parempi antaa oppimisen omistajuus opiskelijoille silläkin uhalla, että lusmut eivät saa mitään aikaan? Siksi, että lusmut eivät oikein opi tiukan kontrollinkaan alla, ja siksi, että keskimääräiseksi mitoitetussa opetuksessa motivoituneet ja nopeasti oppivat eivät pääse etenemään omalla tasollaan eivätkä jotenkin motivoituneet mutta paljon tukea tarvitsevat saa riittävästi apua. 

Siksi, että perinteisessä opettajan aikatauluttamassa ja keskimääräistämässä mallissa lusmut eivät saa mahdollisuutta oppia kaikkein tärkeintä läksyään: jos ei tee mitään, ei tapahdu mitään - ja lopulta edessä on identiteettitason kysymys "kuka ja millainen ihminen oikein olen ja mitä haluan olla". Perinteisessä mallissa on liian helppoa kuvitella täyttävänsä jonkin opiskelijan mitan olemalla fyysisesti läsnä luokkatilassa vaikka sillä ei ole mitään tekemistä oppimisen kanssa.

Oppimaan ei voi pakottaa. Siihen voi vain houkutella ja koukuttaa. Oppiminen ei ole ihmiselle vierasta ja vastenmielistä vaan luontaista toimintaa, kaiken hengissä selviämisen ehto. Jos kysyy koulussa, kenen mielestä koulunkäynti on kivaa, ei lukiossa välttämättä saa enää kovin monta myöntävää vastausta. Jos kysyy, kenen mielestä oppiminen sinänsä - uusiin asioihin törmääminen ja uusien taitojen hallinta - on kivaa, ei saa kieltäviä vastauksia. Olen kokeillut.

Oppimisen motivaatio-ongelma lienee pitkälti kiinni esimerkiksi Dan Pinkin erinomaisesti kiteyttämistä asioista: itsemääräämisoikeuden rajallisuudesta (vapaudesta valita tavoitteita, tapoja, aikatauluja, kumppaneita), hallinnan ja kehittymiskokemuksen puutteesta tiukan kontrollin ja ulkoa asetettujen vaatimusten alla ja ennen kaikkea tarkoituksen ja merkityksen kadottamisesta.

Kun opiskelija saa tai joutuu vastaanottamaan oppimisen omistajuuden, hän saa kaikki motivaation ja lopulta hyvän ja onnellisen elämän rakennuspalikat eteensä: autonomiaa, hallintaa, suurempaa tarkoitusta. Samat ilmiöt voidaan kiteyttää Frank Martelan tai Lauri Järvilehdon sanoin Decin ja Ryanin itsemääräytymisteoriaa mukaillen ytimekkäästi vapaudeksi, virtaukseksi ja vastuuksi. 

Luulen, että kognitiivinen dissonanssi saa lopulta jokaisen rakentamaan oman motivaationsa ja tarttumaan oppimiseen. Ympäristön ja itsestä tehtyjen havaintojen ristiriita käy lukiossa lopulta liian suureksi (kognitiivinen dissonanssi) ja säilyttääkseen käsityksen itsestään edes jollain tavalla rationaalisena toimijana, opiskelija ryhtyy oppimaan - tai sitten sulkee koko identiteetistään käsityksen itsestään opiskelijana pois ja joutuu oikeasti pysähtymään valitsemaan elämälleen muuta suuntaa. Onkohan liian rohkea oletus? Ainakin avoimeksi jää vielä se, että motivaatio tarvitsee tuekseen myös kykyä kestää vastoinkäymisiä ja harjoittaa
itsehillintää, jotta toiminta kantaisi lopulta hedelmää. Miten sitä rakennetaan koulussa, kun sitä yhä vähemmän rakennetaan elämän arkitilanteissa?

Mitä lukion tulisi opettaa?

Lehtien palstoilla ja Facebookin Tulevaisuuden lukio -ryhmässä on pohdittu kovasti lukion tuntijakoryhmän esityksen julkaisun jälkeen sitä, mitä on se yleissivistys, jota lukion tulisi opettaa. Tuntuu, että väkisinkin halutaan asettaa vastakkain tieto ja taidot, joiden nimeäminen ei sekään tunnu olevan helppoa ja yksiselitteistä. Dikotomiat tuottavat harvoin mitään kovin hedelmällistä vaikka ne saattavatkin selkeyttää ajattelua.

Keskustelun tuoksinassa tulin kiteyttäneeksi omia ajatuksiani näin:

Lukiossa nuoren tulisi oppia tietoa osatakseen nähdä asioita, kysyä lisää ja etsiä lisää tietoa, mutta vähintään yhtä oleellisia olisivat pedagogisten ratkaisujen myötä rakentuvat taidot. Lukiolaisen tulisi siis oppia esim.

A. Itsensä johtamista asiatasolla (= tavoitteiden asettamista, omien työtapojen kehittelyä, omien vahvuuksien ja heikkouksien ja intohimojen tunnistamista, oman edistymisen seurantaa ja kykyä tehdä korjausliikkeitä, oppimisen omistajuutta eli siis käytännössä tarvitaan paljon mahdollisuuksia itseohjautuvaan oppimiseen ja itsearviointiin ja tukea niissä vaadittavien taitojen kehittymisessä)

B. Itsensä johtamista tunnetasolla (= kykyä innostua, kykyä ponnistella sitkeästi, kykyä ottaa riskejä, olla tyhjän päällä, epäonnistua ja jatkaa silti, kykyä hallita stressiä ja epävarmuutta – mindfulness! – ja kykyä hellittää hetkeksi eli siis käytännössä tarvitaan paljon mahdollisuuksia inspiroiviin ja epävarmuuden ahdistukseen asti haastaviin tehtäviin ja tukea tunneprosessien hallintaan niissä)

C.Luovaa ongelmanratkaisua ja luovaa tuottamista (=muukin kuin matematiikan opiskelu pitäisi jäsentää ongelmanratkaisuna eikä enää muistamisena tai edes ymmärtämisenä.- ja vieläpä sellaisena ongelmanratkaisuna, joka tuottaa ainakin välillä jotain kiinnostavaa ja jakamisen arvoista, eli siis käytännössä ei pitäisi tarjoilla pureskeltua tietoa mieleen painettavaksi vaan mielekkäitä tehtäviä oppimisen lähtökohdaksi)

D. Vaikutukselle alttiina olemista (= kykyä hyötyä yhteistyöstä, oppia palautteesta, kehittää asioita eteenpäin toisten ihmisten ja tiedonlähteiden antaminen virikkeiden innoittamana ja olla kiitollinen avusta eli siis käytännössä tarvitaan prosessimaista työskentelyä vuorovaikutuksessa toisten opiskelijoiden, opettajan ja muiden asiantuntijoiden kanssa)

E. Toisiin vaikuttamista myönteisellä tavalla (= kykyä levittää iloa ja innostusta ja uskoa onnistumiseen, kykyä pitää kiinni näkemyksistä ja perustella niitä rakentavasti, kykyä antaa apua, kykyä rikastuttaa maailmaa eli siis käytännössä paljon mahdollisuuksia ryhmätyöhön, vertaispalautteeseen ja sekä prosessien että saavutusten jakamiseen – eikä aina niin ryppyotsaisen vakavasti vaan myös huumoria ja leikkisää luovuutta viljellen)

F.Omistajuuden ja osallisuuden kokemista, josta syntyy vastuu (= kykyä tehdä konkreettisia tekoja ”maailman pelastamiseksi”, silmiin katsomista erilaisuuden edessä, tietoisuutta ajattelun oikopoluista ja vääristymistä, joilla on helppo ulkoistaa itsensä tästä maailmasta, eli siis käytännön ympäristötekoja, yhteiskunnallista vaikuttamista, lähimmäisen palvelua, erilaisuuden kohtaamista ja sankari-ihanteita)