Oppimisen omistajuuden antaminen opiskelijoille tulisi olla
koko lukion läpäisevä linja. Samalla se tarkoittaa väistämättä oppimisen
yksilöllistämistä. On jokseenkin oletettavaa, ettei siihen siirtyminen onnistu
ongelmitta, koska opiskelijoissa on niin monia motivaation ja oppimisen
merkityksen kanssa taistelevia nuoria ja koska lukioon tulevat on jo niin vahvasti
ehdollistettu ulkoisella kontrollilla ohjailtaviksi.
On kuitenkin väärä johtopäätös tuomita vastuun siirtäminen
opiskelijoille toimimattomaksi ja hylätä se. Oikea johtopäätös on kysyä, mitä
tulisi tehdä, jotta jokainen opiskelija hyötyy oppimismahdollisuuksista
parhaalla mahdollisella tavalla.
Miksi sitten on parempi antaa oppimisen omistajuus
opiskelijoille silläkin uhalla, että lusmut eivät saa mitään aikaan? Siksi,
että lusmut eivät oikein opi tiukan kontrollinkaan alla, ja siksi, että
keskimääräiseksi mitoitetussa opetuksessa motivoituneet ja nopeasti oppivat
eivät pääse etenemään omalla tasollaan eivätkä jotenkin motivoituneet mutta
paljon tukea tarvitsevat saa riittävästi apua.
Siksi, että perinteisessä
opettajan aikatauluttamassa ja keskimääräistämässä mallissa lusmut eivät saa
mahdollisuutta oppia kaikkein tärkeintä läksyään: jos ei tee mitään, ei tapahdu
mitään - ja lopulta edessä on identiteettitason kysymys "kuka ja millainen
ihminen oikein olen ja mitä haluan olla". Perinteisessä mallissa on liian
helppoa kuvitella täyttävänsä jonkin opiskelijan mitan olemalla fyysisesti
läsnä luokkatilassa vaikka sillä ei ole mitään tekemistä oppimisen kanssa.
Oppimaan ei voi pakottaa. Siihen voi vain houkutella ja
koukuttaa. Oppiminen ei ole ihmiselle vierasta ja vastenmielistä vaan
luontaista toimintaa, kaiken hengissä selviämisen ehto. Jos kysyy koulussa,
kenen mielestä koulunkäynti on kivaa, ei lukiossa välttämättä saa enää kovin
monta myöntävää vastausta. Jos kysyy, kenen mielestä oppiminen sinänsä -
uusiin asioihin törmääminen ja uusien taitojen hallinta - on kivaa, ei saa
kieltäviä vastauksia. Olen kokeillut.
Oppimisen motivaatio-ongelma lienee pitkälti kiinni esimerkiksi Dan Pinkin erinomaisesti kiteyttämistä asioista: itsemääräämisoikeuden
rajallisuudesta (vapaudesta valita tavoitteita, tapoja, aikatauluja,
kumppaneita), hallinnan ja kehittymiskokemuksen puutteesta tiukan kontrollin ja
ulkoa asetettujen vaatimusten alla ja ennen kaikkea tarkoituksen ja merkityksen
kadottamisesta.
Kun opiskelija saa tai joutuu vastaanottamaan oppimisen
omistajuuden, hän saa kaikki motivaation ja lopulta hyvän ja onnellisen elämän rakennuspalikat eteensä: autonomiaa,
hallintaa, suurempaa tarkoitusta. Samat ilmiöt voidaan kiteyttää Frank Martelan tai Lauri Järvilehdon sanoin Decin ja Ryanin itsemääräytymisteoriaa mukaillen ytimekkäästi vapaudeksi, virtaukseksi ja vastuuksi.
Luulen, että kognitiivinen dissonanssi saa lopulta
jokaisen rakentamaan oman motivaationsa ja tarttumaan oppimiseen. Ympäristön ja
itsestä tehtyjen havaintojen ristiriita käy lukiossa lopulta liian suureksi
(kognitiivinen dissonanssi) ja säilyttääkseen käsityksen itsestään edes jollain
tavalla rationaalisena toimijana, opiskelija ryhtyy oppimaan - tai sitten
sulkee koko identiteetistään käsityksen itsestään opiskelijana pois ja joutuu
oikeasti pysähtymään valitsemaan elämälleen muuta suuntaa. Onkohan liian rohkea oletus? Ainakin avoimeksi jää vielä se, että motivaatio tarvitsee tuekseen myös kykyä kestää vastoinkäymisiä ja harjoittaa
itsehillintää, jotta toiminta kantaisi lopulta hedelmää. Miten sitä rakennetaan koulussa, kun sitä yhä vähemmän rakennetaan elämän arkitilanteissa?
itsehillintää, jotta toiminta kantaisi lopulta hedelmää. Miten sitä rakennetaan koulussa, kun sitä yhä vähemmän rakennetaan elämän arkitilanteissa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti