Kursseista opintopisteiksi

Ehdotus uudeksi lukiolaiksi korvaisi kurssit opintopisteillä. Lukion laajuus pysyisi samana: yksi nykyinen kurssi vastaisi kahta opintopistettä ja vähintään 75 kurssia olisi jatkossa vähintään 150 opintopistettä.

Opetuksen määrä lähiopetuksena toteutettavissa kursseissa pysyisi samana. Yksi opintopiste tarkoittaisi 14 tuntia 15 min opetusta eli 11,4 kertaa 75-minuuttinen oppitunti, joita kai useimmat lukiot käyttävät nykyään. Nykyisissä kursseissa opetustunteja kertyy noin 23 eli se 2 x 11,4 (tai täsmällisemmin 38 x 45 min).

Opintopiste on kuitenkin korkeakouluissa mittayksikkö, jonka on tarkoitus arvioida oppimisen  opiskelijalta vaatiman työn määrää ja auttaa mitoittamaan opintokokonaisuuksia. Opintopiste on vakiintunut tarkoittamaan noin 27 opiskelijan työtuntia. Lukiolakiehdotus ei kerro, onko lukion opintopisteet tarkoitus ymmärtää samoin, mutta näin voisi olettaa, koska tarkoitus olisi opintopisteiden myötä sujuvoittaa opintojen hyväksilukua korkeakoulujen kanssa. On oikeastaan varsin hämmentävää, että opintopisteen käsitettä ei ole avattu yksiselitteisesti lakiehdotuksessa.

Opettajan työn mittaamisesta opiskelijan työn mittaamiseen

Jos kyseessä on vain kurssien muuntaminen opintopisteiksi niin, että molemmissa lähtökohtana on opettajan kanssa luokassa tai muussa tilassa eksistoitu aika (oppitunnit), muutoksella ei ole mitään merkitystä. Opintopisteet arvioina keskimääräisen opiskelijan työmäärästä toisivat ihan uudenlaisen näkökulman lukio-opintoihin.Useampi asia ansaitsee silloin lähemmän tarkastelun.

Jos laki tulee voimaan nykyisen opetussuunnitelman ollessa vielä käytössä, kurssit eivät oikeasti käänny opintopisteiksi ihan niin mekaanisesti, että jokainen nykyinen kurssi olisi 2 op. Esimerkiksi taito- ja taideaineiden kursseissa ei ole juurikaan kotityötä, joten opiskelijan niihin käyttämä työtuntimäärä on varsin erilainen kuin runsaasti kotitehtäviä sisältävissä kursseissa. Vaikka siis opettajan työnä eri aineiden kurssien voidaan ajatella vastaavan toisiaan (opetusvelvollisuuskertoimilla tarkennettuna), opiskelijan työnä ne eivät ole yhtä suuria yksiköitä.

Seuraavassa opetussuunnitelmassa voitaisiin tietenkin pyrkiä säilyttämään opettajan näkökulmasta oppiaineiden väliset suhteet, mutta opiskelijan näkökulmasta opintopisteiksi muuttamisen pitäisi tarkoittaa sitä, että joistakin opintojaksoista, joissa on 2 x 14,25 tuntia lähiopetusta, saa vähemmän kuin 2 op ja joistakin ehkä jopa enemmän kuin 2 op, jos itsenäistä työtä on runsaasti. Esimerkiksi liikunnan kurssi, jossa on 2 x 14 h 15 min = 28,5 tuntia työskentelyä on lähempänä yhtä opintopistettä (27 tuntia) kuin kahta (54 tuntia). Jos liikunnan kurssissa ei ole kotitehtäviä ja lasketaan ylimääräinen 15 min jokaista 45 minuuttia kohti, pitäisi 75-minuutin tunteja olla yli 30 eikä noin 23 niin kuin nyt on, jotta opintojakso vastaisi 2 opintopistettä.

Tässä yhteydessä toivoisin, että ikivanha opettajien opetusvelvollisuuperustainen ja pidettyihin oppitunteihin perustuva palkkaus ei määrittäisi koko lukiota. Lisäksi OAJ:lla voisi olla hyvä sauma vaatia osana lukiouudistuksen edellyttämää lisäresurssia myös resurssia palkkareformin toteuttamiseen.

Paljonko voi antaa läksyjä?

Minusta olisi erittäin tervetullutta alkaa mitoittaa lukiota opiskelijan työn näkökulmasta, mutta se voi johtaa yllättäviin havaintoihin ja selittää myös tutkimuksissa havaittua opiskelijoiden uupumusta. - joka tuskin hoituu opinto-ohjausta lisäämällä.

Jos lasketaan niin, että 1 op = 14,25 tuntia opetusta ja kaikkiaan 27 tuntia opiskelijan työtä, kotityön osuudeksi jää 12,75 tuntia (53 % opetusta ja 47 % itsenäistä työtä). Jokainen oppituntiminuutti pitäisi kertoa luvulla 0,89, jotta saataisiin tietoon opintopisteen edellyttämä kotityön määrä. Jos siis opiskelijalla on yhtä ainetta viikossa 3x75 minuuttia, hänen tulisi tehdä viikossa itsenäistä työtä tähän aineeseen liittyen 200 minuuttia eli reilusti yli kolme tuntia (yli tunti jokaista 75 minuutin oppituntia kohti).

Tällainen laskutapa olisi minusta kohtuuton. Ajattelen, että vähintäänkin pitäisi laskea jokaiseen oppituntiin mukaan välituntia 15 minuuttia. Yliopistoillakin käsittääkseni lasketaan 1,5 tunnin luento kahdeksi tunniksi opiskelijan työtä. Tällöin 45 minuutin ”tunteihin” kuhunkin 15 minuuttia lisäämällä näyttäisi, että ”kouluajan” ja ”itsenäisen työn” suhde olisi 63/37, ja kertoimella 0.57 saadaan vähän kohtuullisemmalta näyttävä itsenäisen työn osuus. Silloin siis 3x75 minuuttia opetusta viikossa tarkoittaisi 128 minuuttia viikossa läksyjä ko. aineesta eli noin kaksi tuntia (n. 40 minuuttia jokaista oppituntia kohti). Tämä kuulostaa jo realistisemmalta ja kohtuullisemmalta ja paremmin nykytilannetta vastaavalta opiskelijoiden kannalta.

Opintopisteiden kautta selkeytyisi se, paljonko opiskelijoilta voi edellyttää itsenäistä työtä ja lähtökohta olisi kaikille sama. Nykykäytännössä monissa kouluissa on kirjoittamattomana sääntönä, että joistain aineista voi antaa paljon luettavaa, kirjoitettavaa ja laskettavaa kotiinkin, kun taas joistain toisista ei.Läksyjen määrässä on myös suuria koulu- ja opettajakohtaisia eroja.

Voiko tavoitteellinen opiskelija käydä lukion kohtuullisella työmäärällä?

Jos opiskelijalla on kuusi kurssia (eli 12 opintopistettä) jaksossa, hänellä on tyypillisesti 18x75 minuuttia oppitunteja. Kun siihen lisätään 15 minuutin lisät ja tuolla 0,57 kertoimella arvioitu keskimääräisen opiskelijan itsenäisen työn osuus, tulee opiskelijan työviikon pituudeksi noin 40 tuntia. Näin siis silloin, kun on kuusi kurssia menossa yhtä aikaa. Jos ajattelee yleistä työaikalainsäädäntöä, pitäisikö opiskelijoita peräti estää valitsemasta tai ainakin ohjata olemaan valitsematta enempää kuin kuusi kurssia / 12 opintopistettä yhteen jaksoon???

Jos lukiolainen ei voisi suorittaa kuin kuusi kurssia jaksossa, niitä ehtisi kertyä lukion aikana (5+5+3 jaksoa) yhteensä 78 - paitsi että syksyn kirjoitusten vuoksi pitäisi keventää. Nykytilanteessa, jos nuori haluaa pitää ovet avoinna kaikkialle (myös lääkikseen) niin kuin iso osa vahvimmilla pohjatiedoilla ja opiskeluvalmiuksilla tulevista haluaa ainakin jonkin aikaa, ja lukea yhden ylimääräisen vieraan kielen (kun siihen niin kovasti kannustetaan), hän opiskelee väistämättä valtakunnallisia pakollisia ja syventäviä kursseja vähintään 82. Tässä luvussa ei ole mukana yhtään ”ylimääräistä” puhe-, kirjoitus-, abikertaus- tai teemaopintokurssia, mutta kuusi kurssia jaksossa ei riitä alkuunkaan. Käytännössä on melkein pakko ottaa kirjoitettavista aineista vielä kirjoituksiin valmentavia kursseja.

Nämä opiskelijat ovat kovilla. Ei ihme, jos uuvuttaa. Ei ihme, jos on sellainen olo, ettei lukiossa saanutkaan valita itseään kiinnostavia juttuja. Ei ihme, jos tulee sellainen olo, että historian ja yhteiskuntaopin ja uskonnon ja psykologian ja filosofian ja maantieteen ja taito- ja taideaineiden pakolliset kurssit ovat ihan ylimääräisiä. Ei ihme, jos jotkut haluaisivat vähentää pakollisten kurssien määrää.

Asiaa voisi kyllä lähteä ratkomaan toisestakin suunnasta: Tarvitseeko lääkikseen hakijan todellakin lukea kaikki syventävät opinnot fysiikasta, kemiasta ja biologiasta vai riittäisikö vähempi? 1990-luvulla taisi vielä riittää. Luonnontieteellis-teknillisille aloille suuntaavat voivat jossain kohtaa valita noista vain yhden. Tarvitseeko laajaa matematiikkaa todellakin olla 13 kurssia (isoine kotityömäärineen) ja vielä koulukohtaisia liuta siihen päälle vai olisiko oleellisempaa kehittää matematiikan oppimisen laatua ja tinkiä hiukan määrästä?

Pitäisikö ennemminkin supistaa ylioppilaskirjoitusten pohjana olevien valtakunnallisten syventävien määrää laajasti kaikissa aineissa eikä tehdä joistakin aineista kokonaan valinnaisia, jotta lukioon saataisiin tilaa eri oppiaineita yhdistäville kokonaisuuksille tai peräti korkeakouluyhteistyölle? Se voisi olla iso kannustin myös opettajille kehitellä uudenlaisia kursseja, jos jotain vanhasta paletista putoaa pois ja palkanmaksun perusteena olevia kursseja olisi silti kiva olla kunnon määrä. Opiskelijoilla voisi edelleen olla mahdollisuuksia syventyä ja erikoistua tiettyihin aineisiin koulukohtaisilla tai korkeakoulujen kanssa yhteistyössä toteutettavilla kursseilla, mutta kirjoitettavat aineet pelkästään eivät täyttäisi lukujärjestystä ja jäisi tilaa valita monenlaisia kursseja kiinnostuksesta käsin. Enpä tiedä, olisinko mitenkään loppuun asti tätä mieltä, mutta jollain tavalla nykylukion paisuneisuutta pitäisi korjata – ja minusta reaaliaineiden tekeminen kokonaaan valinnaisiksi ei ole oikea tie.

Opintopisteet opetussuunnitelmatyössä

Ainakin opintopisteiden käyttöönoton pitäisi tarkoittaa sitä, että tuntijaosta ja opetussuunnitelman perusteista lähtien pitäisi kiinnittää huomiota opintojen mitoitukseen. Opintopisteitä vastaavien sisältöjen pitäisi olla sen verran rajallisia, että ne ehtii opiskella rauhassa annetussa noin 27 tunnissa tai kahden opintopisteen paketin 54 tunnissa. Jos jollain tavalla saataisiin pois jatkuva kiireen ja läpijuoksemisen tuntu, se olisi luultavasti tärkein lukiouudistus.

Jos tuntijaossa muutetaan kurssit mekaanisesti kahdella kertomalla opintopisteiksi ja ollaan johdonmukaisia opintopisteiden muuntamisessa toiminnaksi, tosiasiassa saatetaan lisätä joidenkin aineiden opiskelun määrää (esimerkiksi liikunta – ellei sitten joka liikuntatuntiin liity 40 minuuttia kotiliikuntaa 😁) ja ehkä vähennetään joidenkin aineiden opiskelun määrää (kun itsenäistä työtä ei voi antaa enempää kuin noin kaksi tuntia viikossa).

Korkeakouluissa on laadittu suuntaviivoja opintojen mitoitukseen, mutta lukio taitaisi tarvita omat sovelluksensa. Tässä yhteydessä kannattaisi ainakin lukaista vanha Anna aikaa ajatella -dokumentti pohdintoja virittämään. Riittääköhän aika tässä uudistusten kiireessä asian huolelliseen ajattelemiseen?

Opintopisteet tarjoaisivat hienoja mahdollisuuksia opintojaksojen rakenteluun (jos opetussuunnitelman perusteet on kirjoitettu hyvin), mutta se ansaitsee ihan oman postauksensa.