Kasvurauhalla pois sirpaleisuudesta

Keskustelussa lukion uudistamisesta tuntijakotyöryhmän antaman ehdotuksen jälkeen on puhuttu paljon nykylukion ongelmallisesta sirpaleisuudesta ja ratkaisuksi siihen on tarjottu reaaliaineiden pakollisista kursseista luopumista. Sirpaleisuus-käsitteen analyysi on kuitenkin jäänyt puutteelliseksi.

Sirpaleisuudella kuvattaneen lukion käyneen nuoren joko omaa kokemusta tiedon jäsentymättömyydestä tai ulkoisestikin havaittavaa tietorakenteiden hajanaisuutta. Syyksi tähän on esitetty ensinnäkin oppiaineiden liian suurta määrää lukiossa, jolloin opiskelija ei pääse riittävän syvälle missään aineessa saavuttaakseen korkeatasoisen ymmärryksen. Käytännössä opiskelijat kuitenkin jo nykylukion valinnaisuudella keskittyvät niihin oppiaineisiin, jotka aikovat kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.  Uudistusehdotus ei toisi lisää syventäviä kursseja vaan päinvastoin esim. fysiikassa ja psykologiassa syventävien kurssien määrää ollaan vähentämässä ilman että sitä on mitenkään perusteltu ehdotuksessa. Valinnaisuuden lisääminen ehdotetulla tavalla lähinnä siis mahdollistaisi ennakkomielikuvissa vastenmielisiksi tai turhiksi koettujen aineiden täydellisen välttämisen, mikä saattaa voimistaa valintojen sukupuolittuneisuutta ja riippuvuutta perheen sosioekonomisesta statuksesta. On vaikea nähdä, miten joidenkin oppiaineiden karttamisesta lopulta seuraisi sirpaleisuuden vähenemistä.

Oppiaineiden määrää oleellisempi syy tietorakenteiden sirpaleisuuteen on liian suuri tietomäärä kursseissa käytettävissä olevaan aikaan nähden. Tällöin opiskelija ei ehdi syventyä ja todella ymmärtää käsiteltäviä asioita vaan opiskelussa painottuu pinnallinen muistaminen kurssikoetta varten. Sisältöjen määrän karsiminen antaisi tilaa opiskelu- ja ajattelutaitoja paremmin kehittävälle pedagogiikalle ja kiireettomämmälle ilmapiirille, joita lukio todella kaipaa.

Kolmanneksi sirpaleisuuden voidaan nähdä syntyvän siitä, että oppiaineet ovat liian erillisiä. Oppiaineiden hyljeksimisvapauden sijasta osuvampaa eheyttämistä tuottaisi eri oppiaineiden aloituskurssien sisältöjen valitseminen niin että ne muodostavat aina muutaman yhteistyöaineen kanssa yleissivistyksen kannalta keskeisiä teemamoduleita. Näitä voitaisiin toteuttaa luontevasti siten, että niihin rakennetaan opettajien yhteistyönä yhteisiä osuuksia ja samalla on tilaa kunkin oppiaineen omalle yleissivistyksen kannalta olellisimmalle ainekselle. Näin rakennettaisiin aidosti perustaa laaja-alaiselle yleissivistykselle. Myös äidinkielen ja pitkien kielten aihealueet pitäisi valita yleissivistyksen ydintä palveleviksi.

Ehdotuksesa kaavailtu väkinäinen korimalli ei tosiasiassa pura sirpaleisuutta eikä edes lisää motivaatiota valinnaisuuden kautta. Esimerkiksi voimakkaan matemaattis-luonnontieteellisesti orientoitunut opiskelija tuskin tarttuu innostuneesti toisen korin aineisiin vaan kokee joutuvansa nielemään peräti kahdeksan annosta sellaista, mitä ei haluaisi.

Neljänneksi sirpaleisuuskokemusta tuottavat myös lukion kurssimuotoisuus ja luokattomuus. Asiat on pilkottu kurssin kokoisiksi paloiksi, opettajat ja sen myötä tapa jäsentää suurempia linjoja ja luoda muistin ja ymmärtämisen tukia vaihtuvat kurssista toiseen ja aina on käsillä uuteen ryhmään sopeutuminen. Koska opiskelijoilla on takanaan eri kurssikokoelma, eivät viittaukset toisiin kursseihin ja johdonmukainen entiselle pohjalle rakentaminen toimi.

Tällaisessa järjestelmässä opiskelijalta vaadittaisiin erityistä tarmoa ja taitoa kokonaisymmärryksen rakentamiseksi. Opettajat kyllä kannustavat siihen, mutta järjestelmä ohjaa herkästi mieltämään oppimisen kurssisuoritusten keräilyksi maailmankuvan ja yleissivistyksen rakentamisen sijasta. Yksittäisten päättötodistukseen vaikuttavien kurssiarvosanojen asemaa haitallisen opiskelukulttuurin synnyssä pitäisi myös tutkia. Voisiko olla mahdollista antaa opintojen aikana vain kehittymistä edistävää palautetta ja suorittaa arviointi vasta lukion lopussa? Silloin kursseja ei "suoritettaisi pois alta" vaan kasvettaisiin kohti kokonaisvaltaista osaamista.

Pakollisten oppiaineiden määrän vähentäminen ei ole suinkaan ainoa eikä ehkä edes tehokkain ratkaisu sirpaleisuusongelmaan mutta uhkaa yleissivistystä. Vaikka nykyajan yleissivistyksessä oleellisia ovatkin ns. avaintaidot, tarvitaan myös tietopohjaa. Suppeakin yleistieto eri oppiaineista auttaa ainakin tunnistamaan oman tiedon rajoja, mikä on oleellista kypsässä ajattelussa, tekemään perusteltuja valintoja opinnoissa sekä ruokkimaan uteliaisuutta ja pääsemään tiedonhankinnan alkuun myöhemminkin elämässä. Myös opintojen loppuvaiheen teemakursseilla voitaisiin jälleen vahvistaa laaja-alaista asioiden tarkastelun tapaa.

Jos ensimmäisen opiskeluvuoden hajanaisuuden ongelmaan tartuttaisiin ryhmittelemällä pakollisista kursseista toisiaan tukevia teemoja, se johtaisi opettajien yhteistyön lisääntymiseen ja konkretisoisi opiskelijalle eri tieteenalojen erityispiirteitä korostaen samalla, että pohjimmiltaan ne rikastavat toisiaan. Ja jos ryhmittely johtaisi tiukemmin määriteltyyn opinto-ohjelmaan ensimmäisenä opiskeluvuotena, sivutuotteena saattaisi olla myös jatkuvasta ihmisten vaihtumisesta syntyvän hajanaisuuden väheneminen ja yhteisöllisyyden lisääntyminen. Toisen ja kolmannen vuoden suurempi valinnanvapaus antaisi mahdollisuuden erikoistua kohti vähitellen selkeytyvää tulevaisuuden uraa.

Kehityspsykologisesti on kohtuutonta odottaa, että identiteettiään ja maailmankuvaansa vasta rakentava nuori pystyisi määrittelemään yleissivistyksen ja tekemään sen mukaiset valinnat.