Open arkiongelmia ja arki-iloja

Lukion reaaliopettajana olen tuskin ainoa, joka tuskailee kolmen asian kanssa.

1. Yhä harvempi motivoituneista ja taitavistakaan opiskelijoista jaksaa keskittyä opettajan luennointiin vaikka se olisi kuinka elävöitettyä. Puhelimiin kätketty maailma kiinnostaa enemmän.
2. Opiskelijat elelevät vailla selkeää tavoitteellista toimintaa jakson läpi. Koeviikolla alkaa hillitön pänttääminen koetta varten, ja monet asiat ovat unohtuneet uuden jakson alussa.
3. Mitä järkeä on käyttää tunteja siihen, että opiskelijat kopioivat opettajan esitysdioja ja koko ryhmä odottelee, että hitainkin saa ne kirjoitettua? Kopiokoneet on jo keksitty eikä opettajan dioja kopioimalla opita jatko-opintovalmiuksia ja elämässä merkityksellisiä taitoja.

Viime keväänä tykästyin Tabletkoulun PS1-kurssin raikkaaseen lähestymistapaan vaikka olinkin ollut vähän epäileväinen digikirjojen suhteen. Elin toivossa, että Tabletkoulun oppimateriaali ja oppimisympäristö voisivat auttaa muuttamaan edes jotain ja päätin kokeilla.

Muutos laittaa open oppimaan

Ensi askeleeni Tabletkoulun käyttäjänä olivat kovin kömpelöitä. En osannut organisoida ja hallita luokkatilannetta, kun kaikilla oli ruudut edessään, ja tuntui, että vuorovaikutusta oli tavanomaista vähemmän. Epäilin jo tehneeni suuren virheen ottaessani Tabletkoulun materiaalin kurssikirjaksi.

(Ollakseni täysin rehellinen olin jo ihan paniikissa, koska olin tuossa kohtaa ehtinyt lupautua tuottamaan oppikirjailijana uuden LOPSin mukaisia materiaaleja Tabletkoululle ja sitten tuntuikin siltä, ettei sähköisellä materiaalilla opiskelusta tule omassa luokassa yhtään mitään.Kuumeisesti mietin, pääsisinkö jotenkin sitoumuksistani eroon.)

Vähitellen aloin kuitenkin löytää tunteihin oman rytmini, jossa vuorottelevat opettajan tietoiskut tai virittelyt, koko ryhmän keskustelut ilman häiritseviä ruutuja sekä ryhmä- ja yksilötyöskentely harjoitusten parissa laitteiden äärellä. Toisessa jaksossa opiskelijoidenkin palaute oli, että kurssissa oli toimivaa ja hyvää vuorovaikutusta ylenpalttisesti. Sähköisen materiaalin käyttö ei sittenkään uhkaa oppimisen vuorovaikutteisuutta - päinvastoin.

Yhteinen aika kannattanee käyttää yhdessä toimimiseen? 

Painopisteen siirtäminen opettajan luennoinnista tekstiin, kuviin ja videoihin tutustumiseen harjoitusten ohjaamana vähensi myös laitteiden häiriökäyttöä. Puhelimen maailma ei sittenkään pärjää aktiiviselle ja mielekkäälle toiminnalle omassa opiskeluryhmässä.

Pitkäjänteistä oppimista koeviikkoahdingon sijaan

Ilokseni huomasin positiivista muutosta muissakin murheen aiheissani. Harjoituspainotteinen opiskelu muuttaa opiskelijoiden työskentelytottumuksia. Aivan riemastuttavaa oli lukea kurssipalautteesta, että kerrankin tuli tehtyä hommia koko kurssin ajan. Olinhan sen toki huomannutkin, kun harjoitusten seuranta on Tabletkoulussa niin kätevää.

Koska mainioita harjoituksia on valmiina ja moniin vielä mallivastauksetkin ja ne kertyvät yhteen ja samaan paikkaan, opettajan työni on keventynyt ja kohdistunut paremmin oleelliseen. Resurssia on vapautunut kommentoida kunnolla sitä, missä kommentoinnilla on oikeasti merkitystä.

Aikaa ei enää tärväänny samalla tavalla esimerkiksi papereiden järjestelyyn, väärään paikkaan tai väärässä tiedostomuodossa palautettujen tehtävien setvimiseen, erilaisten "kuka on tehnyt ja keneltä vielä tekemättä"-listojen ylläpitämiseen, excel-taulukoiden täyttelyyn tai omien monisteiden tai sähköisten oppimiselementtien luomiseen alusta lähtien, vaikka jotain on toki kiva luoda itsekin. 

Oppimisen taitojen oppimista

 

Ensimmäistä kertaa elämässäni sain opiskelijat aidosti harjoittelemaan ja oppimaan omien muistiinpanojen tekemistä, mikä on kullanarvoinen taito. Edellisessä jaksossa opiskelijat olivat valittaneet, että ruudulta ei pysty lukemaan kokeeseen. Niinpä ohjasin kaikki tekemään kurssin aikana niin hyvät muistiinpanot itselleen, ettei koko kurssin tekstimassaan ole mitään tarvetta palata kerratessa vaan voi vain tulostaa itselleen mainiot muistiinpanot.

Alussa harjoittelimme muistiinpanotekniikkaa. Opiskelijoiden sähköisistä muistiinpanoista oli helppo poimia esimerkkejä tarkasteltavaksi. Itsestään epävarmat saivat koko kurssin ajan palauttaa muistiinpanonsa opettajan nähtäväksi varmistaakseen, että ovat löytäneet oleellisen. Muistuttelin pitkin kurssia siitä, että muistiinpanoihin on tarkoitus kiteyttää oivalluksia kaikesta oppimistoiminnasta - yhtälailla siis harjoituksista ja keskusteluista tai tiedonhankintatehtävistä kuin valmiin tekstin lukemisestakin.

Pidän siitä, että Tabletkoulun kursseissa ihan kaikkea ei ole kirjoitettu valmiiksi pureskeltuun muotoon perustekstiksi vaikka se kattaakin kaikkein oleellisimman. Se haastaa opiskelijoita olemaan aktiivisia tiedonrakentajia koko kurssin ajan ja arvioimaan toistuvasti, mikä on oleellista. On selvää, että joitakin epävarmuudessa eläminen ahdistaa ja kaikki tarvitsevat opettajan tukea ja ohjausta. Siksihän me opettajat olemme olemassa.

Kurssipalautteessa kysyttiin, mikä oli sinulle merkityksellisintä kurssilla. “Opin ihan huomaamatta, kun kurssilla oli niin mukavaa tekemistä.” “Opin tekemään muistiinpanoja itsenäisesti.” Siinä kohtaa opettaja virnistää ja tietää tehneensä kerrankin jotain oikein.

(Kuvat Pixabaysta CC0)

Opettajan uudistumisen vauhdittajia ja jarruja

Lukio on kovassa myllerryksessä ja uudistuspaineiden keskellä. Rehtorit ja kouluttajat ja valon nähneet visionaarit tuskailevat muutosvastarinnan ja opettajien jähmeyden kanssa. Jotta muutosta ja uudistumista voisi paremmin tukea ja vähän potkiakin eteenpäin, olisi tarpeen analysoida, mistä kaikesta kiikastaa, ja ennen kaikkea, mikä voisi sytyttää.

Case "Me, Myself and I"

Itse olen "hiljattain herännyt", monessa asiassa aloittelija enkä lainkaan fanaattinen (niin ainakin uskottelen itselleni). Yksittäistapauksen todistusvoima on kyseenalainen, mutta hypoteettisia avauksia sekin voi tarjota - siksi tämä tapauskuvaus opettajan muodonmutoksesta.

Askel 1: Samastumiskohteeksi sopivia malleja pystyvyysuskon lisäämiseksi ja vertaistueksi.

Viisi vuotta sitten käytin opettajana sähköpostia, totuttelin sähköiseen intraan ennakkoluulottomasti ja aloin siirtää oikein hyvin kivoilla keskusteluilla ja toiminnallisilla tehtävillä ryyditetyn opettajajohtoisen opetukseni piirtoheitinkalvoja powerpointeiksi, kun luokkiin alkoi tulla dataprojektoreja. Selvisin kohtuullisesti nettitiedonhausta suomenkielisillä sivustoilla, mutta olin kauhuissani, jos jouduin eksyilemään englanninkieliseen maailmaan. Olin valmis opettelemaan Moodlen käyttöä, koska opiskeluajan kolleganikin oli selvinnyt siitä - mallit ja samastumiskohteet vahvistavat pystyvyyskokemusta motivaatioteorioidenkin mukaan.

Askel 2: Tarpeen synnyttämä tekemällä oppiminen ja kielikynnyksen ylittäminen 

Muutimme puoleksi vuodeksi Yhdysvaltoihin puolisoni työn ja opintojen myötä. Se sai paljon aikaan: minulla oli aikaa opetella ja voimakas tarve oppia Skypen käyttöä yhteydenpitoon, blogin pitämistä kuulumisten kertoiluun, Facebookin käyttöä yksityiselämän yhteyksissä, toiselta mantereelta Moodlen kautta pidetyn etäkurssin ohjaamista, tiedonhakua  amerikkalaisen kirjavassa nettikontekstissa. Tekemällä oppiminen toimi niin takkuista kuin se olikin yritys-erehdys-menetelmällä, toimintastrategiat kehittyivät ja kielitaitokin karttui.

Askel 4: Kokemus opiskelijan roolista 

Pari vuotta myöhemmin suojelin mielenterveyttäni pakenemalla koululiitoksen tuottamia työyhteisöongelmia ja toteutin haaveeni PsM-tutkinnon suorittamisesta. Muiden opiskelijoiden tapaan istuin läsnäolopakkokursseilla neulomassa sukkia tai surffailemassa netissä totaaliturhautumisen taltuttamiseksi. Opiskelun myötä pääsin kuitenkin oppimaan modernia tiedemaailman tiedonhakua. Siitä maailmoja avaavasta kokemuksesta ei voi olla kuin äärimmäisen kiitollinen. Kuitenkin tekstiä täynnä olevien diaesitysten passiivisen katselun kiintiö oli täynnä - sama tiedonsiirto olisi tapahtunut 75% lyhyemmässä ajassa kotona diat lukien. Voisiko opettaminen olla jotain muuta kuin tiedon jakelua? Pitäisikö jokaisen opettajan päästä viettämään viikko oman koulunsa opiskelijoiden asemassa voidakseen olla parempi arvioimaan, millainen toiminta on hedelmällistä?

Askel 5: Vertaistuen tarve ja somen ammatillisen puolen avautuminen

Syksyllä 2012 tartuin melkein ylivoimaiseen haasteeseen ja aloitin tavallisen lukio-opetuksen rinnalla IB- lukiossa psykologian opettamisen. Oppiaine tuli ensimmäistä kertaa tarjolle koulussamme, materiaalia ja mentoroivaa kollegaa ei ollut. IB-opetussuunnitelman luonteen vuoksi aloitteleva opettaja on yhtä kysymysmerkkiä kaiken aikaa. Tuntisuunnittelu itkua vääntäen pakotti verkostoitumaan kansainvälisesti ja sen myötä tulin vahingossa tietoiseksi myös siitä, että Facebookissahan on jos jonkinlaisia ammatillisesti kiinnostavia ryhmiä.

Askel 6: Pieniä onnistumisia opetuskokeiluissa

Karmivien yliopisto-opiskelijakokemusten jälkeen oli palava halu uudistaa omaa opettajuutta. IB on imaissut niin paljon aikaa ja energiaa, että askeleet ovat olleet pieniä ja eteneminen hidasta. Riemastuttavinta oli, kun PS1-kursseilla tarjosin vapaaehtoista mahdollisuutta kirjoitella lyhyitä noin sadan sanan oppimispäiväkirjatekstejä Google-dokumenttiin, niin että seurasin ja kommentoin niitä kaiken aikaa. Ihan uudella tavalla opiskelijoiden ajattelusta tietoiseksi tuleminen oli tavattoman inspiroivaa, sain heidän teksteistään lukemattomia ideoita koko luokallekin jaettavaksi ja nautin ihan suunnattomasti suorastaan sähköiseksi keskusteluksi kehkeytyvästä henkilökohtaisesta vuorovaikutuksesta opiskelijoiden kanssa. Ja mikä parasta, koukuttuminen taisi olla molemminpuolista!

Askel 7: Välineet ja aikaa rennolle, ei-tavoitteelliselle ihmettelylle

Viisas rehtorimme edisti tvt-asiaa järjestämällä kaikille opettajille henkilökohtaiset iPadit jouluna 2012 uhmaten tietohallintoa. Lapsenomaisen innokkaasti leikimme niillä välitunneilla ja jaoimme kokemuksia. Sohvalla loikoiluun sopiva väline sai ajan humahtamaan siellä täällä surffaillen ja ennen kaikkea yhä uusiin Facebook-ryhmiin tutustuen. PLE (personal learning environment) alkoi muotoutua ja uusi kielikin (PLN, GD, O365, BYOD...) tarttua.

Kaiken lisäksi sain keväällä 2013 käsittämättömän rajun korvatulehduksen, jouduin leikkaukseen ja olemaan kuusi viikkoa puolikuurona sairauslomalla. Se tarkoitti käytännössä iPadin kanssa sohvailua, intensiivistä Facebookin seuraamista ja rohkaistumista osallistumaankin, lukemattomiin palveluihin tunnusten tekemistä, tutkimusmatkaa englanninkielisiin opettaja-areenoihin ja erilaisten välineiden kokeilemista. Koska ei ollut mitään pakkoa löytää "parasta" ja juuri nyt suorittaa jotakin tärkeää, ei viidakon kaoottisuus päässyt ahdistamaan liikaa. Mahdollisuuksien runsaus voisi olla myös lamauttavaa, jos ei ole mahdollisuutta, uskallsuta tai halua seikkailla rennosti.

Askel 8: Onnistunut epäonnistuminen

Syksyllä 2013 olin intoa puhkuen aloittamassa sähköistettyä opetusta olettaen, että lukion aloittajilla on BYOD-meiningillä omat laitteet, meillä on vihdoinkin Wilma, uusi Moodle ja monien mahdollisuuksen O365. Toisin kävi.

Ensimmäisen jakson aikana ei saatu edes kaikkien opiskelijoiden tunnuksia toimimaan, O365:ssa ei mikään toiminut kunnolla ja uusi Moodlekin oli visuaalisesti vastenmielinen. Kurssisuunnitelmat menivät uusiksi, mutta luovan kaaoksen keskellä rakastuin Googlen mahdollisuuksiin ja helppokäyttöisyyteen, tein ensimmäisen pikkuvideoni flippausta varten ExplainEverythingilla, testailin Socrativea, Padletia ja Popplettia, sain opiskelijat tekemään huikeita tuotoksia uskomattoman energisessä ilmapiirissä omaa ja lasteni iPadia hyödyntäen PuppetPalsilla ja Morfolla (koululla kun ei iPadeja tuolloin ollut muuta kuin opettajille).

Ennen kaikkea opin kaksi asiaa. Ensinnäkään siinä ei ole mitään vaarallista, että jokainen tunti on täynnä ongelmanratkaisua - oppiva opettaja on hyvä opettaja. Toiseksi, en enää koskaan halua olla tukkeena (opettajan irvikuva!) sille innostuksen ja luovuuden virralle, joka lähtee liikkeelle, kun opiskelijat päästää tekemään. Sen energisyyden ja sitoutumisen näkemistä toivoisin joka opettajalle!

Askel 10: Jakamisen kauheus ja kauneus

Tulin jossain sanoneeksi, että 40 vuotta täyttänyt ihminen on liian vanha hävetäkseen itseään ja tekemisiään. Eteläpohjalaisia sukujuuria kunnioittaen täytyy seistä sanojensa takana. Siispä kirjoittelin kokemuksistani ja ajatuksistani Tvt opetuksessa -ryhmään ja psykologian opettajien ryhmäänFacebookissa. Kauheaa siinä on se, ettei arvostelua ole helppo ottaa vastaan, mutta ei myöskään arvostusta ja perusteettomalta tuntuvaa ihailua (tähän tarvitaan Daring Greatly -terapiaa Brene Brownilta). Kaunista siinä on se, että fb-tykkäämisetkin tuntuvat hyvältä, mutta vielä makeampaa on, jos joku muukin innostuu kokeilemaan ja vastavuoroisesti jakaa omia ideoitaan rikastuttamaan suomalaista koulumaailmaa - ja siis myös minua.

Askel 11. Lupa valita oma olemisen tapa ja kiinnostuksen kohteensa somessa ja tvt-huumassa

Somessa voi olla olemassa monella tavalla - niin olen oppinut. Twitter ei saa minua innostumaan mitenkään, ja oli ihana lukea (Facebookissa), kun joku (kuka se mahtoikaan olla?) kirjoitti, ettei kaikkien tarvitse tykätä kaikesta. Scooppaamisen en ole onnistunut luomaan rutiineja ja "digital storytelling" kiinnostaa, mutta ei nyt mahdu ajankäytön raameihin. Koodaamisesta en (vielä?) jaksa vaahdota (vaikka koodaustunnin tehtävät olikin pakko tehdä kotona omien muksujen kanssa) ja käyttöjärjestelmäkeskusteluista en ymmärrä juuri mitään. Sen sijaan olen oppinut vahingossa ihan valtavasti esimerkiksi työelämän ja yhteiskunnan murroksesta ja huomannut itsellenikin yllätykseksi olevani kiinnostunut siitä (kiitos Jesse Soininen!).

Joitain foorumeita seurailen harvakseltaan, toisia tutkin tarkkaa juurikaan osallistumatta, joissain olen liikaakin äänessä. Aika harvassa opettajainhuoneessa voidaan käydä sellaista keskustelua kuin somessa käydään pedagogiikasta, koulun tulevaisuudesta, koulutuspolitiikasta. Virtuaalinen opehuone luo uusia upeita mahdollisuuksia.

Aika harvasta opehuoneesta myöskään löytyy sitä asiantuntemuksen ja vertaistuen määrää ja sillä nopeudella, miten sen saa somesta. En tiedä, viitsinkö enää kovin herkästi lähteä koulutuksiin, koska siellä on käytännössä sama tilanne kuin koulussa: osallistujien taso ja tarpeet poikkeavat niin paljon toisistaan että toteutus ei palvele ketään ihanteellisesti. (Tähän tarvittaisiin yksilöllisen oppimisen menetelmää!) Somesta apua hakiessaan saa kuitenkin edetä juuri omalla tasollaan ja omassa tahdissaan. Käyttötapoja on monia.

Some saattaa muuttaa myös minäkäsitystä ellei peräti identiteettiä. Sitä saattaa löytää itsestään ihan uusia puolia, kiinnostuksen kohteita tai taitoja antautuessaan vuorovaikutukseen vaikutettavaksi ja vaikuttamaan. You never know...

Bonuspalkinto kaiken päälle: ihanat ihmiset!

Aika äkkiä somessa huomaa, kenen kanssa olet useimmiten samaa mieltä, kenen ajatuksista inspiroidut ja kenen kanssa et löydä juuri mitään yhteistä. Hauskoja ovat kohtaamiset ihmisten kanssa, joita et ole koskaan nähnyt, mutta jotka tuntuvat ensi tapaamisessa jo ihan tutuilta somehistorian ansiosta. En olisi koskaan uskonut löytäväni itseäni solmimasta fb-kaveruuksia niin kiehtovan kirjavan ihmisjoukon kanssa, joita viimeisen vuoden aikana sinne on tupsahdellut. Ja kaikilta olen oppinut jotain.

Pohdintoja

Kun professionaaliseen autonomiaan tottuneelle ja sen ansaitsevalle opettajalle, joka on sekä omasta mielestään että yo-tuloksilla mitattuna onnistunut työssään ihan hyvin, kerrotaan ulkoapäin, että sinun tulisi muuttaa käytäntöjäsi, se on vahva uhka minäkäsitykselle ja itsetunnolle. Enkö muka osaakaan tätä työtä? Onko oma arviointikykyni pettänyt täysin? Jos tämä ei riitä, niin miten ikinä pystyn täyttämään mitan? Tällaisen uhan alla ei ole voimia eikä motivaatiota muutokseen vaan ihminen puolustautuu piikit pystyssä.

Muutos lähtee todellisesta, itse havaitusta tarpeesta. Sitten kun sen huomaa, ei enää kestä ilman itseinhoa tehdä asioita vanhalla tavalla. Joskus siihen saatetaan tarvita ulkoinen paine YTL:ltä tai esimieheltä. Tämän tarpeen syntyä kuitenkin edistää parhaiten, jos saa uusia vertailukohtia, inspiroivia kokemuksia, apua vaihtoehtojen näkemiseen, samastumiskohteeksi kelvollisia malleja. Muutosta ajavien ei pidä vähätellä kielikynnyksen merkitystä nykyisessä opettajakunnassa, ei myöskään kiireen ja suorittamisen lamauttavaa vaikutusta. Vasta kiireettömässä, stressittömässä tilassa ihmiseen syntyy tilaa tutkia ja leikkiä ja tunnistaa unelmiaankin.

Elämme riittämättömyyden kulttuurissa, jossa häpeän pelko hallitsee. Uuden oppiminen ja varsinkin tvt-oppimisen vaatima kokeilemalla ja tekemällä oppiminen vaativat riskinottokykyä, kykyä sietää epävarmuutta ja epäonnistumista. Ihminen, joka pelkää joutuvansa noloon tilanteeseen, paljastuvansa tyhmäksi tai tulevansa torjutuksi, tekee vain sitä, minkä tietää jo osaavansa ja minkä avulla saa osan itsestään pidettyä piilossa. Häämentävän voimakkaasti me opettajat suojaamme itseämme ja ehkä tulemme samalla välittäneeksi saman varmistelun kulttuurin opiskelijoihimmenkin. Miten muuttaisimme tätä asetelmaa kouluissa?

Kolmannes kokeilua takana - iskeekö epätoivo, luovuttaako ope?

Ohjeellisen aikataulun mukaan varhaislapsuuden kehityksen keskeiset teoriat tulisi olla hallussa. Opettajana olen yhtä kysymysmerkkiä: Tapahtuuko opiskelijoissa tarpeeksi diasarjojen ja videoiden  äärellä? Pääsevätkö he keskusteluissaan niin syvälle kuin haluaisin heidän pääsevän? Olisiko sittenkin pitänyt ottaa ensin kesä aikaa laatia oikeasti hyviä tehtäviä ja tehdä tiukemmat pakolliset tehtäväpolut? Olen saanut todella vähän luettavaa eteeni. Samalla olen ihan hurmiossa yksittäisten opiskelijoiden ja pienten porukoiden kanssa käydyistä keskusteluista, joita tulee joka tunnilla.

Paljonko opettaja voi olla äänessä pilaamatta opiskelijan oppimista?

Alkusuunnitelmassa olin varannut itselleni oikeuden käyttää 15 minuuttia tunnin alusta johonkin yhteiseen. Aina en ole sitä käyttänyt. Kerran käytin sen opiskelutekniikkaan liittyvien näkökulmien syventelyyn, koska kyselyssä muutama opiskelija oli maininnut, että opettajalta on vaikea kysyä, koska "se antaa minusta huonon kuvan opiskelijana". Ennen kaikkea halusin painottaa sitä, että ohjausta ja apua on saatavilla juuri niin paljon kuin opiskelija pyytää ja että on opittavissa oleva taito oppia huomaamaan, milloin voi hyötyä toisten osaamisesta, ja  osata pyytää apua. Kehuin tietysti aktiivisimmat ryhmissä haastavia kysymyksiä opettajalle kehitelleet julkisesti!

Toisen kerran kertasin, koostin ja haastoin soveltamaan kurssin alkuosan keskeisimpiä teorioita. Sen jälkeen jäi kyllä jotenkin surkea fiilis: Olisi pitänyt käyttää yhteinen aika vaikka saman asian käsittelyyn minidraamoina tai pikaväittelyinä tms. sen sijaan että painun taas puhevyöryyn. Viisas kollega pohti kerran, montako minuuttia tunnista opettaja voi käyttää pilaamatta kenenkään oppimista. Eikö ole loistavasti asetettu kysymys? (Kiitos Marja Oilinki!) Tällä kertaa vaikutti siltä, että varttikin meni väärin. Huoh.

Sietääkö ope epävarmuutta?

Sitten lankesin. En kestänyt enää omaa epävarmuuttani siitä, opitaanko luokassani oikeasti vaan halusin päästä testaamaan sitä. Perustelin asian tietysti itselleni hurskaasti "Opiskelijat tarvitsevat tukea oman oppimisensa ohjaamisessa ja arvioinnissa" - mikä sekin on täysin totta. Socrativella testailin alkukurssin käsitteistöä ja hajonta osoittautui suureksi. Se antoi kuitenkin aika hyvin uutta potkua myös niille, joilla testi ei sujunut kovin hyvin. Ehkä on niin, että tässä vaiheessa perinteiseltä koulupolulta poikkeaminen sittenkin vaatii jatkuvasti myös peilejä, joilla tehdään näkyväksi, miten hölmöä luokassa on istua aikaa tappamassa ja miten psykologian oppiminen on myös psykologian kielen oppimista ajattelun välineeksi. Monivalintatestiä kiinnostavampaa voisi kyllä olla esim. ryhmäkeskustelu opiskelijoiden piirtämän käsitekartan äärellä. Opena voisi kysellä, mikä on ollut yllättävintä, merkityksellisintä, hankalinta jne. ja ohjailla kysymyksillä haastavaankin soveltamiseen.

Ovatko rutiinit vahvuus? Tarvitaanko vaihtelua?

Suunniteltu ja etukäteen aikatauluun merkitty yhteistyöskentely toi kivaa vaihtelua kurssiin. Opiskelijat eivät käytännössä ole oma-aloitteisesti tarttuneet mihinkään tavanomaisesta poikkeaviin tuottamisen muotoihin vaan luokassa lähinnä keskustellaan ja kirjoitetaan tunnista toiseen. Luulen, että seuraavalla kerralla rakennan kurssiin paketin ennalta määrättyjä luovia tehtäviä eri aihepiireistä niin, että kurssin alussa saa valita omansa laajasta valikoimasta ja säännöllisin väliajoin pidetään "show me"-tunteja, joissa videot, animaatiot, haastattelut yms. pääsevät esittelyyn. 

Opiskelijoiden itsekuri toimii ja ei toimi

Kilpailu ajasta ja energiasta ahdistaa. Opiskelijat itse toivat esiin huolen, että nyt kun muiden aineiden työt alkavat erääntyä, ne tulee tehtyä "kun on pakko" mutta psykologia jää jalkoihin. Toisaalta en ole kertaaakaan havainnut yhdenkään opiskelijan lukevan psykologian tunneilla kielten sanoja tai edes piipahtavan Facebookissa - mikä on ihan arkipäivää perinteisessä opetuksessa! Luulen, että koska opiskelijat työskentelevät ryhmissä, vertaiskontrolli saa heidät yllättäen pysymään aiheessa - tai ainakin melkein aiheessa, sillä ovathan omat lapsuudenmuistot mitä oleellisimmin osa persoonallista kosketusta psykologiaan!

Ahdistaa ja ilahduttaa

Tehtävien puute ahdistaa. Jotenkin ounastelen, että ihan näin suuri vapaus opiskelutavoissa ei sittenkään ole paras vaihtoehto. Muutos yksilölliseen oppimiseen humanistisissa reaaliaineissa tulee olemaan iso haaste oppimateriaalien tuottajille, koska kirjoja ei ole ollenkaan rakennettu ensisijaisesti opiskelijan aktiivisuudesta ja tehtävälähtöisyydestä käsin.

Jos on ollut yhtä opettajakeskeinen luokan valtias ja ennen kaikkea opiskelijoiden jututtaja kuin minä, ei kunnon tehtäviä ole tullut vuosien varrella kehiteltyä mitenkään runsaasti. Reaaliaineissa on myös se haaste, että on vaikea laatia sellaisia tehtäviä, joihin olisi olemassa sillä tavalla selkeä ratkaisu, että opiskelija pystyy itse välittömästi tunnistamaan, onko hän niin sanotusti osannnut tehtävän. Matematiikan, fysiikan ja kemian laskujen kanssa on todella paljon selkeämpää. Varokaa vain ainekollegat, alan viekoitella teitä hyvien tehtävien yhteistuotantoon!

Rentous ilahduttaa. On tosi kiva mennä tunnille tietäen, ettei tarvitse venyä tunnin stand up -esitykseen. Onhan se toki surkeaa luopua narsismistaan ja vuosien varrella kertyneistä "parhaista jutuista".  Olen varsin aktiivinen tunneilla pomppiessani opiskelijoiden keskellä, mutta kohtaamiset vievät vähemmän energiaa kuin estradilla esiintyminen ja ovat itselle paljon inspiroivampia. Tykkään tästä. Vielä en luovuta.

Yksilöllisen oppimisen menetelmä reaaliaineissa

Pekka Peura ajatuksineen ja kokeiluineen on inspiroinut minua suuresti. Ja tuottanut kovasti päänvaivaa. Pitkin vuotta olen pähkäillyt, miten yksilöllisen oppimisen mallia voisi soveltaa lukion humanistisissa reaaliaineissa. 

Ainakin seuraavat asiat pitäisi jotenkin pohtia ja ratkaista

Meillä ei humanistisissa reaaliaineissa juurikaan ole olemassa muita kuin ihan mekaanisia perustason tehtäviä, joihin olisi olemassa yksiselitteinen ratkaisu, niin että opiskelija itse pystyy helposti tunnistamaan, onko hän "osannut" tehtävän. Millaisia olisivat hyvät vaativamman tason tehtävät? Voiko reaaliopiskelua rakentaa tehtäväpohjaiseksi? Ongelmalähtöiseksi? Ratkaisukeskeiseksi?

Meillä ei taida olla kovin hyvin eksplikoituna oppiaineeseen kuuluvia keskeisiä taitojakaan. Mitkä olisivat sellaisia taitoja (tai tiedon ymmärtämistä), joissa opiskelijat tulevat oikeasti osaamisensa ylärajoille ja hyötyvät osaavamman opastuksesta? Tunnistanko opettajana näitä taitoja ja osaanko ohjata niiden oppimisessa? Onko reaaliaineiden opiskelu sittenkin pohjimmiltaan luetun muistamista? (Apua, tässähän ajaudutaan syviin vesiin!)

Reaaliaineiden tulisi toki opettaa tiedonhankinnan ja -hallinnan taitoja, mutta niihin pitänee palata sitten kun meillä on uusi rajatumpi OPS tai paremmin määritelty yo-tutkinto. Tämänhetkinen tilanne turhauttaa ja raivostuttaa.

Yksi keskeinen oppimisen prosessi on argumentaation ja sovellusten luomisen taitojen kehittely keskustelussa. Miten siihen voisi rakentaa tukiaskelmia niin, että opiskelijat keskenään pääsisivät riittävän syvälle? Vai onko ainoa vaihtoehto sovittaa yksilöllisen etenemisen lomaan kunnolla myös yhteistä prosessointia? Mikä olisi hyvä suhde ajankäytössä?

Miten sisällyttää kurssiin riittävästi yo-kokeeseenkin auttavaa (ja muutenkin aineen luonteeseen hyvin sopivaa) esseekirjoitusharjoittelua, kun niitä on aika vaikea tarkastella osuvasti ja syvällisesti vertais- tai itsearviointina ilman oikeaa opettajan kokonaisvaltaista asiantuntija-ajattelua?

Jos tehtävät eivät toimi joka kohdassa etenemisen ja osaamisen peilinä, niin mikä toimii?

Kuka opettaisi opea?

Kuka kertoisi? Kuka opettaisi ja ohjaisi opea? Entä jos ei yrittäisikään rakentaa maailmaa valmiiksi ja vankkaa alustaa omalle pönötykselleen vaan lähtisi vain kokeilemaan jotain - learning by doing? Saahan ope oppia sillä tavalla, saahan? Ja mallintaa samalla oppimista ja siihen kuuluvaa riskinottoa opiskelijoille? Kyllä saa!