Opintopisteistä opintojaksoiksi hyvän opsin tuella

Lukiolakiehdotus esittelee uuden käsitteen opintojakso. Sillä tarkoitetaan kokonaisuutta, joina opinnot järjestetään. Koulutuksenjärjestäjä saisi päättää, minkä laajuisina opintojaksoina opetusta järjestetään ja onko opintojaksossa vain yhtä oppiainetta vai useampia yhdistettynä. Reunaehtoina on, että opiskelijoilla on oltava mahdollisuus valita ja suorittaa nykyisten valtakunnallisten syventävien kurssien mukaisia 2 op:n kokonaisuuksia eli koulutuksenjärjestäjä ei voi ohjata tai ainakaan pakottaa valitsemaan osana opintojaksoa mitä tahansa yhdistelmiä.

Näen tässä paljon hienoja mahdollisuuksia ainakin teoriassa, ja samalla se herättää paljon kysymyksiä ja huolen aiheitakin.

Myönteisinä puolina pidän sitä, että laajemmilla opintojaksoilla lukioon voitaisiin saada lisää pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Jos äidinkielen tai kielten tai matematiikan kurssit olisivatkin laajempi opintokokonaisuus, jossa opiskeluryhmä ja opettaja pysyvät samana koko vuoden, se mahdollistaisi pitempiaikaiset kehityskaaret ja opettaja-opiskelijasuhteet myös isoissa lukioissa. Lisäksi numeerisen arvioinnin tarve vähenisi, koska numeerinen arvio pitäisi antaa vain opintojaksosta, mutta opintojakson sisällä voitaisiin keskittyä ennen kaikkea oppimista ohjaavaan palautteeseen - joka toki voi olla välillä numeeristakin.

Lisäksi voisi ehkä (?) olla mahdollista eriyttää ja yksilöllistää. Voisin hyvin kuvitella jollakin opintojaksolla tarjoavani halukkaille mahdollisuutta tehdä opintojakson aiheeseen liittyvä lisätyö (syventävä tutkielma, tutustumiskäyntien raportteja, haastatteluja, työelämäyhteistyötä tai vapaaehtoistyötä), josta voisi ansaita yhden opintopisteen lisää (opintopisteistä lisää pohdintaa oli edellisessä kirjoituksessa). Tosin jonkinlaiseksi ongelmaksi tulee tämä onneton opettajien palkkausjärjestelmä, joka ei tunnista kuin ne 2 x 14,25 tuntia luokkaopetusta (=kurssi, joista kerätään opv täyteen) - miten siis korvattaisiin lisätutkielmien tuottama lisätyö?

Voisi olla myös opiskelijan maailmankuvan rakentamista eheyttävää tai oppimisprosessia jäntevöittävää luoda joitakin oppiaineita yhdistäviä opintojaksoja. Se, miten tällaiset käytännössä onnistuisivat, jää merkittävästi riippumaan siitä, mitä seuraava opetussuunnitelman perusteet sisältää. Lisäksi reaaliopettajana on pakko sanoa, että opetusvelvollisuuserot ovat aito ongelma. Ei vain tunnu reilulta tehdä yhdessä, kun toisen tuntipalkka samasta työstä (siitä yhdessä tehdystä) on selkeästi suurempi.

 Onnistuvatko opetussuunnitelman perusteet?

Jos jokaisen aineen opetussuunnitelma on laadittu irrallaan kokonaisuudesta, sisältöjen jakoa eri kursseihin määrittävät eri periaatteet kuin jos katsottaisiin kokonaisuutta laajemmin. Siiloutuneessa valmistelussa sisältöjen sijoittelua pakollisiin kursseihin (mitähän ne ovat nimeltään uudessa opsissa?) ohjaavat esimerkiksi oppiaineen oletus ”välttämättömästä” ja ”valintoihin houkuttavasta”. Keskeistä sisältöä saatetaan sijoittaa syventäviin kursseihin, jos sen arvellaan olevan niin kiinnostavaa, että sitä valitaan, vaikka yleissivistyksen kannalta sen paikka olisi sittenkin pakollisissa kursseissa.

On myös mahdollista, että samaa tai hyvin läheltä toisiaan sivuavaa asiaa tulee jossain aineessa pakollisessa ja toisessa ko. aineen syventävässä kurssissa. Voi myös olla, että reaaliaineen pakollisen kurssin pariksi sopisi loistavasti englanti, mutta kyseinen sanasto on sijoitettu abitason kurssiin. Äidinkielen tiedonhallinnan taitojen opetus, referoiminen ja tietotekstien käsittely saattaa olla  jaettu paloiksi niin moneen paikkaan, ettei synny järkevää mahdollisuutta yhteistyöhön jonkin reaalikurssin kanssa. Keskeisten sisältöjen valinta pakollisiin kursseihin ja oppiaineiden välisten luontevien ja merkityksellisten yhteyksien rakentaminen pitäisi tehdä opetussuunnitelman perusteiden tasolla.

Olen huolissani siitä, että tälle äärimmäisen tärkeälle opetussuunnitelmatyölle ei varata riittävästi aikaa ja henkilöresursseja. Jos opetussuunnitelman perusteet säilyvät lähinnä nykyisellään ja siitä huolimatta oletetaan, että koulutuksenjärjestäjät taikovat mielekkäitä oppiainerajat ylittäviä kokonaisuuksia ja oppimateriaalin tuottajat laativat niihin toimivia oppimateriaaleja, ollaan aika suossa - ja vielä pahemmin, jos aikaa opetussuunnitelman perusteiden valmistumisesta uusien opetussuunnitelmien käyttöönottoon on hädin tuskin vuosi.

Ensinnäkin, jos luontevia yhteyksiä ops-tasolla ei ole, niitä ei ole. Nuorten aikaa ja elämää ei oel mitään syytä tuhlata keinotekoisiin ja päälleliimattuihin ilmiöihin - eikä siihen ole varaa ylioppilaskirjoitusten muodostaessa keskeisen ops-vaikuttajan.

Toiseksi, jos jokainen koulutuksenjärjestäjä ja koulu tekevät ihan omanlaisensa version opintojaksoista, opettajat joutuvat pahimmassa tapauksessa toimimaan ilman laadukkaita oppimateriaaleja. Kustantajat varmasti yrittävät parhaansa mukaan ratkoa, miten tehdä mahdollisimman joustavasti käytettävää oppimateriaalia, mutta ihan mikä tahansa tuskin on mahdollista. Ainakin saatetaan joutua luopumaan moniin oppimateriaaleihin sisään rakennetuista jatkumoista, kertaamisesta ja aiemman päälle rakentamisesta.

Voi myös olla, että käykin niin, että oppimateriaalitarjonta ohjaa lukio-opetuksen toteutusta ja idea oppiaineiden yhteistyöstä ei toteudu käytännön hankaluuksien vuoksi. Se on ainakin selvää, että opetusvelvollisuusperustainen palkanmaksu ei ole mitoitettu siihen, että opettajat laatisivat laajamittaisesti omia oppimateriaaleja ilman mitään kustantajilta tulevaa. 

Onnistuuko paikallinen innovointi?

Olen myös huolissani siitä, että päätökset opintojaksoista tehtäisiin koulutuksenjärjestäjän tasolla. Koulutuksenjärjestäjän päätöksentekoa ohjaavat useimmiten taloudelliset tekijät ja melko sattumanvarainen kuntapolitiikka tai jonkin yksittäisen kehityspäällikön visiot. Läheskään kaikki suurempien kaupunkien koulutuksenjärjestäjät eivät ota käytännössä huomioon sitä, että koulut ovat hyvin erilaisia ja niiden tarpeet ja vahvuudet poikkeavat toisistaan. Monilla paikkakunnilla kuvitellaan, että hallinnollisilla päätöksillä samaan muottiin pakottaminen lisää koulutuksen laatua. Käytännössä se kuitenkin usein tukahduttaa ruohonjuuritason aidon, innostuneen, sitoutuneen ja asiantuntevan kehittämisen ja tiettyyn kontekstiin parhaiten sopivat ratkaisut.

Opettajan työ on sillä tavalla luovaa työtä, että vaikka olisi kuinka mielekästä opettaa esimerkiksi tietyt kemian ja biologian sisällöt yhteispakettina, hyvää opetusta ei synny, jos opettajien henkilökemiat eivät pelaa ja pedagogiset näkemykset ovat aivan eri planeetoilta – minimitaso voidaan saavuttaa mutta ei mitään hohdokasta. Hyvin erilaisista lähtökohdista lukioon tuleville opiskelijoille ei välttämättä toimi samanlaiset ratkaisut - myös opiskelija-aines määrittää sitä, mikä on mielekästä missäkin koulussa.

Mieluiten siis näkisin opetussuunnitelman perusteet, joihin olisi sisäänrakennettuna kohtuullinen määrä erilaisia mahdollisuuksia rakennella aidosti mielekkäitä oppiaineita yhdistäviä opintojaksoja ja jotka ohjaisivat siihen, että varsinaisen opetussuunnitelman tulee olla koulukohtainen – ei kunnallinen tai seudullinen tai jokin muu ylätason tuotos, joka vain jäykistää ja vesittää todelliset mahdollisuudet, tuntuu väkisin väännetyltä ja määräysluonteisena opettajien ammattitaitoa ja sitoutuneisuutta aliarvioivalta.

Paikalliselle opetussuunnitelmatyölle on myös varattava aikaa ja resurssia. Opettajat ovat olleet jo nyt niin monta vuotta muutosten myllerryksessä ja Abitin "koko kansa kehittää ja kiroilee keskeneräistä"-myllyssä, että ei voi olettaa paneutuneen opetussuunnitelmatyön syntyvän normaalityön ohessa kikyillen ja yt-aikaan kaiken mahdollisen upottaen. Työhön on varattava aikaa - ja siis myös rahaa.

Tavoitteita uusille opetussuunnitelman perusteille

Opetussuunnitelmatyö vaatisi tällä kertaa todella perinpohjaista paneutumista ja sisältää luultavasti vaikeita prosesseja, jos niille uskalletaan antaa tilaa. Yleinen osa on LOPS2015:ssa varsin toimiva (vaikka itse lainaisinkin idean IB:ltä ja piirtelisin mieluummin kuvauksen ylioppilaan taidoista ja valmiuksista (”learner profile”), koska se on kätevä työkalu myös erilaiseen reflektointiin kursseilla, ryhmänohjauksessa tai opossa). Ainekohtaisilla osillakin pärjätään, mutta jos haluttaisiin (ja miksei haluttaisi?) mitoittaa lukion oppimäärä opintopisteiden mukaiseksi, pitäisi tehdä mittavaa arviointia siitä, mikä on kohtuullinen määrä sisältöjä - sellainen, jonka voi oppia hyvin annetussa 27 tunnissa/op.

Jos puolestaan halutaan siirtää oppimisen painopistettä tietosisällöistä yleisempiin taitoihin (ja miksei haluttaisi?) kannattaisi ainekohtaisten opetussuunnitelmien työstäminenkin aloittaa taitojen näkökulmasta ja tuoda sisällöt mukaan vasta ydintaitojen kirkastuttua keskustelussa eri tahojen välillä. Tätä pohdiskelin oman aineeni näkökulmasta edellisen ops-kierroksen aikoihin täällä.

Jos puolestaan haluttaisiin (ja miksei haluttaisi?) tehdä opetussuunnitelmasta selkeästi osaamisperustainen, jotta osaamista voidaan tunnustaa ja jotta ylioppilaskokeen osaamiskriteerit olisivat selvillä eikä arvailujen varassa, pitäisi keskittyä kirjoittamaan selkeitä osaamisperusteisia tavoitteita, joissa ”tietää, tuntee, hallitsee, ymmärtää” on korvattu konkreettisemmin toimintaa kuvaavilla ja täsmällisemmillä osaamisen ilmaisuilla. Tällaisten laatimiseen on monia ohjeistuksia korkeakoulutasolla ja osa lukionkin ainekohtaisista opetussuunnitelman perusteista on jo nyt selkeästi tämän suuntaisia.Selkeät osaamiskriteerit antaisivat raamit myös ylioppilaskokeelle.

En ihan varauksetta pidä siitä, että lukiolakiehdotuksessa mainitaan Opetushallituksen määräävän opintojen tavoitteista ja keskeisistä sisällöistä, koska se heijastelee nykymuottia. Siinä ei vain ole kauheasti järkeä, että jonkin kurssin tavoitteena on ”opiskelija tietää, miten ihmisen kehitystä tutkitaan, ja osaa arvioida tiedon perusteita” ja keskeisenä sisältönä ”kehityksen tutkiminen” (nimeämättä, mitkä tutkimusmenetelmät otetaan mukaan ja mitä ei ja millä tarkkuudella asia pitäisi hallita). Sinänsä jako tavoitteisiin ja keskeisiin sisältöihin voisi toimiakin, jos opetussuunnitelman perusteissa paneudutaan asiaan huolellisesti eikä tyydytä otsikkotason epämääräisyyksien toistamiseen tavoitteissa ja sisällöissä. Nykyisissäkin opetussuunnitelman perusteissa on kyllä myös paremmin toimivaa tekstiä, mutta kehitettävää opetussuunnitelman perusteiden täsmällisyydessä ja opetussuunnitelman ja yo-kokeiden linjakkuudessa olisi.

Lopulta on niin, että vain riittävän yksiselitteisesti yo-kokeita ohjaava osaamisperustainen ops vapauttaa lukion kiireestä ja paineesta. Niin kauan kun ops-teksti on sellaista, että jokainen lukija (oppikirjailija, opettaja, yo-lautakunta, opiskelija) voi tulkita sitä aivan eri tavoin, mikään ei rajaa sitä, mitä yo-kokeessa voidaan edellyttää – eikä mikään ei rajaa sitä, mitä oikeastaan pitäisi opettaa. Koska yo-kokeet ovat tärkeitä, varmuuden vuoksi oppimateriaaleihin sisällytetään ihan liikaa asiaa, ja opettajat pyrkivät kiitämään läpi ihan liian ison määrän sisältöjä, jolloin ymmärtävä oppiminen ja geneeristen taitojen kehittäminen jäävät herkästi sivuosaan. Ei juuri tule niitä hetkiä, joissa voisi heittäytyä hyvillä mielin vaikka johonkin ajankohtaiseen tietäen, että yo-koetta ajatellen on jo riittävästi sisältöosaamsita ja nyt voi huoletta treenata ajatteluntaitoja millä tahansa materiaalilla.

P.S. Onkohan muuten opetussuunnitelman perusteet järkevää kirjoittaa 2 op:n paloiksi nykyistä kurssijakoa seuraillen? Luulisin, että varteenotettavia vaihtoehtojakin olisi, jos uskalletaan tutkia ja ajatella. Tässä asiassa tehtävillä linjauksilla lienee aika paljon merkitystä oppimateriaalin tuottajille.

P.S. Nyt olisi bisnespaikka taitaville koodareille. Jos joku osaisi tuottaa Visman Kurre/Primus/Wilma-pakettia paremman ja lukioille räätälöidyn järjestelmän, jolla saisi näppärästi tehtyä opintotarjottimen ja lukujärjestykset niin, että siellä voi olla laajuudeltaan ja kestoltaan erilaisia opintojaksoja, sille saattaisi olla aika tavalla kysyntää.

Yksilöllisen oppimisen menetelmä reaaliaineissa

Pekka Peura ajatuksineen ja kokeiluineen on inspiroinut minua suuresti. Ja tuottanut kovasti päänvaivaa. Pitkin vuotta olen pähkäillyt, miten yksilöllisen oppimisen mallia voisi soveltaa lukion humanistisissa reaaliaineissa. 

Ainakin seuraavat asiat pitäisi jotenkin pohtia ja ratkaista

Meillä ei humanistisissa reaaliaineissa juurikaan ole olemassa muita kuin ihan mekaanisia perustason tehtäviä, joihin olisi olemassa yksiselitteinen ratkaisu, niin että opiskelija itse pystyy helposti tunnistamaan, onko hän "osannut" tehtävän. Millaisia olisivat hyvät vaativamman tason tehtävät? Voiko reaaliopiskelua rakentaa tehtäväpohjaiseksi? Ongelmalähtöiseksi? Ratkaisukeskeiseksi?

Meillä ei taida olla kovin hyvin eksplikoituna oppiaineeseen kuuluvia keskeisiä taitojakaan. Mitkä olisivat sellaisia taitoja (tai tiedon ymmärtämistä), joissa opiskelijat tulevat oikeasti osaamisensa ylärajoille ja hyötyvät osaavamman opastuksesta? Tunnistanko opettajana näitä taitoja ja osaanko ohjata niiden oppimisessa? Onko reaaliaineiden opiskelu sittenkin pohjimmiltaan luetun muistamista? (Apua, tässähän ajaudutaan syviin vesiin!)

Reaaliaineiden tulisi toki opettaa tiedonhankinnan ja -hallinnan taitoja, mutta niihin pitänee palata sitten kun meillä on uusi rajatumpi OPS tai paremmin määritelty yo-tutkinto. Tämänhetkinen tilanne turhauttaa ja raivostuttaa.

Yksi keskeinen oppimisen prosessi on argumentaation ja sovellusten luomisen taitojen kehittely keskustelussa. Miten siihen voisi rakentaa tukiaskelmia niin, että opiskelijat keskenään pääsisivät riittävän syvälle? Vai onko ainoa vaihtoehto sovittaa yksilöllisen etenemisen lomaan kunnolla myös yhteistä prosessointia? Mikä olisi hyvä suhde ajankäytössä?

Miten sisällyttää kurssiin riittävästi yo-kokeeseenkin auttavaa (ja muutenkin aineen luonteeseen hyvin sopivaa) esseekirjoitusharjoittelua, kun niitä on aika vaikea tarkastella osuvasti ja syvällisesti vertais- tai itsearviointina ilman oikeaa opettajan kokonaisvaltaista asiantuntija-ajattelua?

Jos tehtävät eivät toimi joka kohdassa etenemisen ja osaamisen peilinä, niin mikä toimii?

Kuka opettaisi opea?

Kuka kertoisi? Kuka opettaisi ja ohjaisi opea? Entä jos ei yrittäisikään rakentaa maailmaa valmiiksi ja vankkaa alustaa omalle pönötykselleen vaan lähtisi vain kokeilemaan jotain - learning by doing? Saahan ope oppia sillä tavalla, saahan? Ja mallintaa samalla oppimista ja siihen kuuluvaa riskinottoa opiskelijoille? Kyllä saa!

Mitä lukion tulisi opettaa?

Lehtien palstoilla ja Facebookin Tulevaisuuden lukio -ryhmässä on pohdittu kovasti lukion tuntijakoryhmän esityksen julkaisun jälkeen sitä, mitä on se yleissivistys, jota lukion tulisi opettaa. Tuntuu, että väkisinkin halutaan asettaa vastakkain tieto ja taidot, joiden nimeäminen ei sekään tunnu olevan helppoa ja yksiselitteistä. Dikotomiat tuottavat harvoin mitään kovin hedelmällistä vaikka ne saattavatkin selkeyttää ajattelua.

Keskustelun tuoksinassa tulin kiteyttäneeksi omia ajatuksiani näin:

Lukiossa nuoren tulisi oppia tietoa osatakseen nähdä asioita, kysyä lisää ja etsiä lisää tietoa, mutta vähintään yhtä oleellisia olisivat pedagogisten ratkaisujen myötä rakentuvat taidot. Lukiolaisen tulisi siis oppia esim.

A. Itsensä johtamista asiatasolla (= tavoitteiden asettamista, omien työtapojen kehittelyä, omien vahvuuksien ja heikkouksien ja intohimojen tunnistamista, oman edistymisen seurantaa ja kykyä tehdä korjausliikkeitä, oppimisen omistajuutta eli siis käytännössä tarvitaan paljon mahdollisuuksia itseohjautuvaan oppimiseen ja itsearviointiin ja tukea niissä vaadittavien taitojen kehittymisessä)

B. Itsensä johtamista tunnetasolla (= kykyä innostua, kykyä ponnistella sitkeästi, kykyä ottaa riskejä, olla tyhjän päällä, epäonnistua ja jatkaa silti, kykyä hallita stressiä ja epävarmuutta – mindfulness! – ja kykyä hellittää hetkeksi eli siis käytännössä tarvitaan paljon mahdollisuuksia inspiroiviin ja epävarmuuden ahdistukseen asti haastaviin tehtäviin ja tukea tunneprosessien hallintaan niissä)

C.Luovaa ongelmanratkaisua ja luovaa tuottamista (=muukin kuin matematiikan opiskelu pitäisi jäsentää ongelmanratkaisuna eikä enää muistamisena tai edes ymmärtämisenä.- ja vieläpä sellaisena ongelmanratkaisuna, joka tuottaa ainakin välillä jotain kiinnostavaa ja jakamisen arvoista, eli siis käytännössä ei pitäisi tarjoilla pureskeltua tietoa mieleen painettavaksi vaan mielekkäitä tehtäviä oppimisen lähtökohdaksi)

D. Vaikutukselle alttiina olemista (= kykyä hyötyä yhteistyöstä, oppia palautteesta, kehittää asioita eteenpäin toisten ihmisten ja tiedonlähteiden antaminen virikkeiden innoittamana ja olla kiitollinen avusta eli siis käytännössä tarvitaan prosessimaista työskentelyä vuorovaikutuksessa toisten opiskelijoiden, opettajan ja muiden asiantuntijoiden kanssa)

E. Toisiin vaikuttamista myönteisellä tavalla (= kykyä levittää iloa ja innostusta ja uskoa onnistumiseen, kykyä pitää kiinni näkemyksistä ja perustella niitä rakentavasti, kykyä antaa apua, kykyä rikastuttaa maailmaa eli siis käytännössä paljon mahdollisuuksia ryhmätyöhön, vertaispalautteeseen ja sekä prosessien että saavutusten jakamiseen – eikä aina niin ryppyotsaisen vakavasti vaan myös huumoria ja leikkisää luovuutta viljellen)

F.Omistajuuden ja osallisuuden kokemista, josta syntyy vastuu (= kykyä tehdä konkreettisia tekoja ”maailman pelastamiseksi”, silmiin katsomista erilaisuuden edessä, tietoisuutta ajattelun oikopoluista ja vääristymistä, joilla on helppo ulkoistaa itsensä tästä maailmasta, eli siis käytännön ympäristötekoja, yhteiskunnallista vaikuttamista, lähimmäisen palvelua, erilaisuuden kohtaamista ja sankari-ihanteita)