Open arkiongelmia ja arki-iloja

Lukion reaaliopettajana olen tuskin ainoa, joka tuskailee kolmen asian kanssa.

1. Yhä harvempi motivoituneista ja taitavistakaan opiskelijoista jaksaa keskittyä opettajan luennointiin vaikka se olisi kuinka elävöitettyä. Puhelimiin kätketty maailma kiinnostaa enemmän.
2. Opiskelijat elelevät vailla selkeää tavoitteellista toimintaa jakson läpi. Koeviikolla alkaa hillitön pänttääminen koetta varten, ja monet asiat ovat unohtuneet uuden jakson alussa.
3. Mitä järkeä on käyttää tunteja siihen, että opiskelijat kopioivat opettajan esitysdioja ja koko ryhmä odottelee, että hitainkin saa ne kirjoitettua? Kopiokoneet on jo keksitty eikä opettajan dioja kopioimalla opita jatko-opintovalmiuksia ja elämässä merkityksellisiä taitoja.

Viime keväänä tykästyin Tabletkoulun PS1-kurssin raikkaaseen lähestymistapaan vaikka olinkin ollut vähän epäileväinen digikirjojen suhteen. Elin toivossa, että Tabletkoulun oppimateriaali ja oppimisympäristö voisivat auttaa muuttamaan edes jotain ja päätin kokeilla.

Muutos laittaa open oppimaan

Ensi askeleeni Tabletkoulun käyttäjänä olivat kovin kömpelöitä. En osannut organisoida ja hallita luokkatilannetta, kun kaikilla oli ruudut edessään, ja tuntui, että vuorovaikutusta oli tavanomaista vähemmän. Epäilin jo tehneeni suuren virheen ottaessani Tabletkoulun materiaalin kurssikirjaksi.

(Ollakseni täysin rehellinen olin jo ihan paniikissa, koska olin tuossa kohtaa ehtinyt lupautua tuottamaan oppikirjailijana uuden LOPSin mukaisia materiaaleja Tabletkoululle ja sitten tuntuikin siltä, ettei sähköisellä materiaalilla opiskelusta tule omassa luokassa yhtään mitään.Kuumeisesti mietin, pääsisinkö jotenkin sitoumuksistani eroon.)

Vähitellen aloin kuitenkin löytää tunteihin oman rytmini, jossa vuorottelevat opettajan tietoiskut tai virittelyt, koko ryhmän keskustelut ilman häiritseviä ruutuja sekä ryhmä- ja yksilötyöskentely harjoitusten parissa laitteiden äärellä. Toisessa jaksossa opiskelijoidenkin palaute oli, että kurssissa oli toimivaa ja hyvää vuorovaikutusta ylenpalttisesti. Sähköisen materiaalin käyttö ei sittenkään uhkaa oppimisen vuorovaikutteisuutta - päinvastoin.

Yhteinen aika kannattanee käyttää yhdessä toimimiseen? 

Painopisteen siirtäminen opettajan luennoinnista tekstiin, kuviin ja videoihin tutustumiseen harjoitusten ohjaamana vähensi myös laitteiden häiriökäyttöä. Puhelimen maailma ei sittenkään pärjää aktiiviselle ja mielekkäälle toiminnalle omassa opiskeluryhmässä.

Pitkäjänteistä oppimista koeviikkoahdingon sijaan

Ilokseni huomasin positiivista muutosta muissakin murheen aiheissani. Harjoituspainotteinen opiskelu muuttaa opiskelijoiden työskentelytottumuksia. Aivan riemastuttavaa oli lukea kurssipalautteesta, että kerrankin tuli tehtyä hommia koko kurssin ajan. Olinhan sen toki huomannutkin, kun harjoitusten seuranta on Tabletkoulussa niin kätevää.

Koska mainioita harjoituksia on valmiina ja moniin vielä mallivastauksetkin ja ne kertyvät yhteen ja samaan paikkaan, opettajan työni on keventynyt ja kohdistunut paremmin oleelliseen. Resurssia on vapautunut kommentoida kunnolla sitä, missä kommentoinnilla on oikeasti merkitystä.

Aikaa ei enää tärväänny samalla tavalla esimerkiksi papereiden järjestelyyn, väärään paikkaan tai väärässä tiedostomuodossa palautettujen tehtävien setvimiseen, erilaisten "kuka on tehnyt ja keneltä vielä tekemättä"-listojen ylläpitämiseen, excel-taulukoiden täyttelyyn tai omien monisteiden tai sähköisten oppimiselementtien luomiseen alusta lähtien, vaikka jotain on toki kiva luoda itsekin. 

Oppimisen taitojen oppimista

 

Ensimmäistä kertaa elämässäni sain opiskelijat aidosti harjoittelemaan ja oppimaan omien muistiinpanojen tekemistä, mikä on kullanarvoinen taito. Edellisessä jaksossa opiskelijat olivat valittaneet, että ruudulta ei pysty lukemaan kokeeseen. Niinpä ohjasin kaikki tekemään kurssin aikana niin hyvät muistiinpanot itselleen, ettei koko kurssin tekstimassaan ole mitään tarvetta palata kerratessa vaan voi vain tulostaa itselleen mainiot muistiinpanot.

Alussa harjoittelimme muistiinpanotekniikkaa. Opiskelijoiden sähköisistä muistiinpanoista oli helppo poimia esimerkkejä tarkasteltavaksi. Itsestään epävarmat saivat koko kurssin ajan palauttaa muistiinpanonsa opettajan nähtäväksi varmistaakseen, että ovat löytäneet oleellisen. Muistuttelin pitkin kurssia siitä, että muistiinpanoihin on tarkoitus kiteyttää oivalluksia kaikesta oppimistoiminnasta - yhtälailla siis harjoituksista ja keskusteluista tai tiedonhankintatehtävistä kuin valmiin tekstin lukemisestakin.

Pidän siitä, että Tabletkoulun kursseissa ihan kaikkea ei ole kirjoitettu valmiiksi pureskeltuun muotoon perustekstiksi vaikka se kattaakin kaikkein oleellisimman. Se haastaa opiskelijoita olemaan aktiivisia tiedonrakentajia koko kurssin ajan ja arvioimaan toistuvasti, mikä on oleellista. On selvää, että joitakin epävarmuudessa eläminen ahdistaa ja kaikki tarvitsevat opettajan tukea ja ohjausta. Siksihän me opettajat olemme olemassa.

Kurssipalautteessa kysyttiin, mikä oli sinulle merkityksellisintä kurssilla. “Opin ihan huomaamatta, kun kurssilla oli niin mukavaa tekemistä.” “Opin tekemään muistiinpanoja itsenäisesti.” Siinä kohtaa opettaja virnistää ja tietää tehneensä kerrankin jotain oikein.

(Kuvat Pixabaysta CC0)

Kolmannes kokeilua takana - iskeekö epätoivo, luovuttaako ope?

Ohjeellisen aikataulun mukaan varhaislapsuuden kehityksen keskeiset teoriat tulisi olla hallussa. Opettajana olen yhtä kysymysmerkkiä: Tapahtuuko opiskelijoissa tarpeeksi diasarjojen ja videoiden  äärellä? Pääsevätkö he keskusteluissaan niin syvälle kuin haluaisin heidän pääsevän? Olisiko sittenkin pitänyt ottaa ensin kesä aikaa laatia oikeasti hyviä tehtäviä ja tehdä tiukemmat pakolliset tehtäväpolut? Olen saanut todella vähän luettavaa eteeni. Samalla olen ihan hurmiossa yksittäisten opiskelijoiden ja pienten porukoiden kanssa käydyistä keskusteluista, joita tulee joka tunnilla.

Paljonko opettaja voi olla äänessä pilaamatta opiskelijan oppimista?

Alkusuunnitelmassa olin varannut itselleni oikeuden käyttää 15 minuuttia tunnin alusta johonkin yhteiseen. Aina en ole sitä käyttänyt. Kerran käytin sen opiskelutekniikkaan liittyvien näkökulmien syventelyyn, koska kyselyssä muutama opiskelija oli maininnut, että opettajalta on vaikea kysyä, koska "se antaa minusta huonon kuvan opiskelijana". Ennen kaikkea halusin painottaa sitä, että ohjausta ja apua on saatavilla juuri niin paljon kuin opiskelija pyytää ja että on opittavissa oleva taito oppia huomaamaan, milloin voi hyötyä toisten osaamisesta, ja  osata pyytää apua. Kehuin tietysti aktiivisimmat ryhmissä haastavia kysymyksiä opettajalle kehitelleet julkisesti!

Toisen kerran kertasin, koostin ja haastoin soveltamaan kurssin alkuosan keskeisimpiä teorioita. Sen jälkeen jäi kyllä jotenkin surkea fiilis: Olisi pitänyt käyttää yhteinen aika vaikka saman asian käsittelyyn minidraamoina tai pikaväittelyinä tms. sen sijaan että painun taas puhevyöryyn. Viisas kollega pohti kerran, montako minuuttia tunnista opettaja voi käyttää pilaamatta kenenkään oppimista. Eikö ole loistavasti asetettu kysymys? (Kiitos Marja Oilinki!) Tällä kertaa vaikutti siltä, että varttikin meni väärin. Huoh.

Sietääkö ope epävarmuutta?

Sitten lankesin. En kestänyt enää omaa epävarmuuttani siitä, opitaanko luokassani oikeasti vaan halusin päästä testaamaan sitä. Perustelin asian tietysti itselleni hurskaasti "Opiskelijat tarvitsevat tukea oman oppimisensa ohjaamisessa ja arvioinnissa" - mikä sekin on täysin totta. Socrativella testailin alkukurssin käsitteistöä ja hajonta osoittautui suureksi. Se antoi kuitenkin aika hyvin uutta potkua myös niille, joilla testi ei sujunut kovin hyvin. Ehkä on niin, että tässä vaiheessa perinteiseltä koulupolulta poikkeaminen sittenkin vaatii jatkuvasti myös peilejä, joilla tehdään näkyväksi, miten hölmöä luokassa on istua aikaa tappamassa ja miten psykologian oppiminen on myös psykologian kielen oppimista ajattelun välineeksi. Monivalintatestiä kiinnostavampaa voisi kyllä olla esim. ryhmäkeskustelu opiskelijoiden piirtämän käsitekartan äärellä. Opena voisi kysellä, mikä on ollut yllättävintä, merkityksellisintä, hankalinta jne. ja ohjailla kysymyksillä haastavaankin soveltamiseen.

Ovatko rutiinit vahvuus? Tarvitaanko vaihtelua?

Suunniteltu ja etukäteen aikatauluun merkitty yhteistyöskentely toi kivaa vaihtelua kurssiin. Opiskelijat eivät käytännössä ole oma-aloitteisesti tarttuneet mihinkään tavanomaisesta poikkeaviin tuottamisen muotoihin vaan luokassa lähinnä keskustellaan ja kirjoitetaan tunnista toiseen. Luulen, että seuraavalla kerralla rakennan kurssiin paketin ennalta määrättyjä luovia tehtäviä eri aihepiireistä niin, että kurssin alussa saa valita omansa laajasta valikoimasta ja säännöllisin väliajoin pidetään "show me"-tunteja, joissa videot, animaatiot, haastattelut yms. pääsevät esittelyyn. 

Opiskelijoiden itsekuri toimii ja ei toimi

Kilpailu ajasta ja energiasta ahdistaa. Opiskelijat itse toivat esiin huolen, että nyt kun muiden aineiden työt alkavat erääntyä, ne tulee tehtyä "kun on pakko" mutta psykologia jää jalkoihin. Toisaalta en ole kertaaakaan havainnut yhdenkään opiskelijan lukevan psykologian tunneilla kielten sanoja tai edes piipahtavan Facebookissa - mikä on ihan arkipäivää perinteisessä opetuksessa! Luulen, että koska opiskelijat työskentelevät ryhmissä, vertaiskontrolli saa heidät yllättäen pysymään aiheessa - tai ainakin melkein aiheessa, sillä ovathan omat lapsuudenmuistot mitä oleellisimmin osa persoonallista kosketusta psykologiaan!

Ahdistaa ja ilahduttaa

Tehtävien puute ahdistaa. Jotenkin ounastelen, että ihan näin suuri vapaus opiskelutavoissa ei sittenkään ole paras vaihtoehto. Muutos yksilölliseen oppimiseen humanistisissa reaaliaineissa tulee olemaan iso haaste oppimateriaalien tuottajille, koska kirjoja ei ole ollenkaan rakennettu ensisijaisesti opiskelijan aktiivisuudesta ja tehtävälähtöisyydestä käsin.

Jos on ollut yhtä opettajakeskeinen luokan valtias ja ennen kaikkea opiskelijoiden jututtaja kuin minä, ei kunnon tehtäviä ole tullut vuosien varrella kehiteltyä mitenkään runsaasti. Reaaliaineissa on myös se haaste, että on vaikea laatia sellaisia tehtäviä, joihin olisi olemassa sillä tavalla selkeä ratkaisu, että opiskelija pystyy itse välittömästi tunnistamaan, onko hän niin sanotusti osannnut tehtävän. Matematiikan, fysiikan ja kemian laskujen kanssa on todella paljon selkeämpää. Varokaa vain ainekollegat, alan viekoitella teitä hyvien tehtävien yhteistuotantoon!

Rentous ilahduttaa. On tosi kiva mennä tunnille tietäen, ettei tarvitse venyä tunnin stand up -esitykseen. Onhan se toki surkeaa luopua narsismistaan ja vuosien varrella kertyneistä "parhaista jutuista".  Olen varsin aktiivinen tunneilla pomppiessani opiskelijoiden keskellä, mutta kohtaamiset vievät vähemmän energiaa kuin estradilla esiintyminen ja ovat itselle paljon inspiroivampia. Tykkään tästä. Vielä en luovuta.

Yksilöllisen oppimisen menetelmä reaaliaineissa

Pekka Peura ajatuksineen ja kokeiluineen on inspiroinut minua suuresti. Ja tuottanut kovasti päänvaivaa. Pitkin vuotta olen pähkäillyt, miten yksilöllisen oppimisen mallia voisi soveltaa lukion humanistisissa reaaliaineissa. 

Ainakin seuraavat asiat pitäisi jotenkin pohtia ja ratkaista

Meillä ei humanistisissa reaaliaineissa juurikaan ole olemassa muita kuin ihan mekaanisia perustason tehtäviä, joihin olisi olemassa yksiselitteinen ratkaisu, niin että opiskelija itse pystyy helposti tunnistamaan, onko hän "osannut" tehtävän. Millaisia olisivat hyvät vaativamman tason tehtävät? Voiko reaaliopiskelua rakentaa tehtäväpohjaiseksi? Ongelmalähtöiseksi? Ratkaisukeskeiseksi?

Meillä ei taida olla kovin hyvin eksplikoituna oppiaineeseen kuuluvia keskeisiä taitojakaan. Mitkä olisivat sellaisia taitoja (tai tiedon ymmärtämistä), joissa opiskelijat tulevat oikeasti osaamisensa ylärajoille ja hyötyvät osaavamman opastuksesta? Tunnistanko opettajana näitä taitoja ja osaanko ohjata niiden oppimisessa? Onko reaaliaineiden opiskelu sittenkin pohjimmiltaan luetun muistamista? (Apua, tässähän ajaudutaan syviin vesiin!)

Reaaliaineiden tulisi toki opettaa tiedonhankinnan ja -hallinnan taitoja, mutta niihin pitänee palata sitten kun meillä on uusi rajatumpi OPS tai paremmin määritelty yo-tutkinto. Tämänhetkinen tilanne turhauttaa ja raivostuttaa.

Yksi keskeinen oppimisen prosessi on argumentaation ja sovellusten luomisen taitojen kehittely keskustelussa. Miten siihen voisi rakentaa tukiaskelmia niin, että opiskelijat keskenään pääsisivät riittävän syvälle? Vai onko ainoa vaihtoehto sovittaa yksilöllisen etenemisen lomaan kunnolla myös yhteistä prosessointia? Mikä olisi hyvä suhde ajankäytössä?

Miten sisällyttää kurssiin riittävästi yo-kokeeseenkin auttavaa (ja muutenkin aineen luonteeseen hyvin sopivaa) esseekirjoitusharjoittelua, kun niitä on aika vaikea tarkastella osuvasti ja syvällisesti vertais- tai itsearviointina ilman oikeaa opettajan kokonaisvaltaista asiantuntija-ajattelua?

Jos tehtävät eivät toimi joka kohdassa etenemisen ja osaamisen peilinä, niin mikä toimii?

Kuka opettaisi opea?

Kuka kertoisi? Kuka opettaisi ja ohjaisi opea? Entä jos ei yrittäisikään rakentaa maailmaa valmiiksi ja vankkaa alustaa omalle pönötykselleen vaan lähtisi vain kokeilemaan jotain - learning by doing? Saahan ope oppia sillä tavalla, saahan? Ja mallintaa samalla oppimista ja siihen kuuluvaa riskinottoa opiskelijoille? Kyllä saa!