Kolmannes kokeilua takana - iskeekö epätoivo, luovuttaako ope?

Ohjeellisen aikataulun mukaan varhaislapsuuden kehityksen keskeiset teoriat tulisi olla hallussa. Opettajana olen yhtä kysymysmerkkiä: Tapahtuuko opiskelijoissa tarpeeksi diasarjojen ja videoiden  äärellä? Pääsevätkö he keskusteluissaan niin syvälle kuin haluaisin heidän pääsevän? Olisiko sittenkin pitänyt ottaa ensin kesä aikaa laatia oikeasti hyviä tehtäviä ja tehdä tiukemmat pakolliset tehtäväpolut? Olen saanut todella vähän luettavaa eteeni. Samalla olen ihan hurmiossa yksittäisten opiskelijoiden ja pienten porukoiden kanssa käydyistä keskusteluista, joita tulee joka tunnilla.

Paljonko opettaja voi olla äänessä pilaamatta opiskelijan oppimista?

Alkusuunnitelmassa olin varannut itselleni oikeuden käyttää 15 minuuttia tunnin alusta johonkin yhteiseen. Aina en ole sitä käyttänyt. Kerran käytin sen opiskelutekniikkaan liittyvien näkökulmien syventelyyn, koska kyselyssä muutama opiskelija oli maininnut, että opettajalta on vaikea kysyä, koska "se antaa minusta huonon kuvan opiskelijana". Ennen kaikkea halusin painottaa sitä, että ohjausta ja apua on saatavilla juuri niin paljon kuin opiskelija pyytää ja että on opittavissa oleva taito oppia huomaamaan, milloin voi hyötyä toisten osaamisesta, ja  osata pyytää apua. Kehuin tietysti aktiivisimmat ryhmissä haastavia kysymyksiä opettajalle kehitelleet julkisesti!

Toisen kerran kertasin, koostin ja haastoin soveltamaan kurssin alkuosan keskeisimpiä teorioita. Sen jälkeen jäi kyllä jotenkin surkea fiilis: Olisi pitänyt käyttää yhteinen aika vaikka saman asian käsittelyyn minidraamoina tai pikaväittelyinä tms. sen sijaan että painun taas puhevyöryyn. Viisas kollega pohti kerran, montako minuuttia tunnista opettaja voi käyttää pilaamatta kenenkään oppimista. Eikö ole loistavasti asetettu kysymys? (Kiitos Marja Oilinki!) Tällä kertaa vaikutti siltä, että varttikin meni väärin. Huoh.

Sietääkö ope epävarmuutta?

Sitten lankesin. En kestänyt enää omaa epävarmuuttani siitä, opitaanko luokassani oikeasti vaan halusin päästä testaamaan sitä. Perustelin asian tietysti itselleni hurskaasti "Opiskelijat tarvitsevat tukea oman oppimisensa ohjaamisessa ja arvioinnissa" - mikä sekin on täysin totta. Socrativella testailin alkukurssin käsitteistöä ja hajonta osoittautui suureksi. Se antoi kuitenkin aika hyvin uutta potkua myös niille, joilla testi ei sujunut kovin hyvin. Ehkä on niin, että tässä vaiheessa perinteiseltä koulupolulta poikkeaminen sittenkin vaatii jatkuvasti myös peilejä, joilla tehdään näkyväksi, miten hölmöä luokassa on istua aikaa tappamassa ja miten psykologian oppiminen on myös psykologian kielen oppimista ajattelun välineeksi. Monivalintatestiä kiinnostavampaa voisi kyllä olla esim. ryhmäkeskustelu opiskelijoiden piirtämän käsitekartan äärellä. Opena voisi kysellä, mikä on ollut yllättävintä, merkityksellisintä, hankalinta jne. ja ohjailla kysymyksillä haastavaankin soveltamiseen.

Ovatko rutiinit vahvuus? Tarvitaanko vaihtelua?

Suunniteltu ja etukäteen aikatauluun merkitty yhteistyöskentely toi kivaa vaihtelua kurssiin. Opiskelijat eivät käytännössä ole oma-aloitteisesti tarttuneet mihinkään tavanomaisesta poikkeaviin tuottamisen muotoihin vaan luokassa lähinnä keskustellaan ja kirjoitetaan tunnista toiseen. Luulen, että seuraavalla kerralla rakennan kurssiin paketin ennalta määrättyjä luovia tehtäviä eri aihepiireistä niin, että kurssin alussa saa valita omansa laajasta valikoimasta ja säännöllisin väliajoin pidetään "show me"-tunteja, joissa videot, animaatiot, haastattelut yms. pääsevät esittelyyn. 

Opiskelijoiden itsekuri toimii ja ei toimi

Kilpailu ajasta ja energiasta ahdistaa. Opiskelijat itse toivat esiin huolen, että nyt kun muiden aineiden työt alkavat erääntyä, ne tulee tehtyä "kun on pakko" mutta psykologia jää jalkoihin. Toisaalta en ole kertaaakaan havainnut yhdenkään opiskelijan lukevan psykologian tunneilla kielten sanoja tai edes piipahtavan Facebookissa - mikä on ihan arkipäivää perinteisessä opetuksessa! Luulen, että koska opiskelijat työskentelevät ryhmissä, vertaiskontrolli saa heidät yllättäen pysymään aiheessa - tai ainakin melkein aiheessa, sillä ovathan omat lapsuudenmuistot mitä oleellisimmin osa persoonallista kosketusta psykologiaan!

Ahdistaa ja ilahduttaa

Tehtävien puute ahdistaa. Jotenkin ounastelen, että ihan näin suuri vapaus opiskelutavoissa ei sittenkään ole paras vaihtoehto. Muutos yksilölliseen oppimiseen humanistisissa reaaliaineissa tulee olemaan iso haaste oppimateriaalien tuottajille, koska kirjoja ei ole ollenkaan rakennettu ensisijaisesti opiskelijan aktiivisuudesta ja tehtävälähtöisyydestä käsin.

Jos on ollut yhtä opettajakeskeinen luokan valtias ja ennen kaikkea opiskelijoiden jututtaja kuin minä, ei kunnon tehtäviä ole tullut vuosien varrella kehiteltyä mitenkään runsaasti. Reaaliaineissa on myös se haaste, että on vaikea laatia sellaisia tehtäviä, joihin olisi olemassa sillä tavalla selkeä ratkaisu, että opiskelija pystyy itse välittömästi tunnistamaan, onko hän niin sanotusti osannnut tehtävän. Matematiikan, fysiikan ja kemian laskujen kanssa on todella paljon selkeämpää. Varokaa vain ainekollegat, alan viekoitella teitä hyvien tehtävien yhteistuotantoon!

Rentous ilahduttaa. On tosi kiva mennä tunnille tietäen, ettei tarvitse venyä tunnin stand up -esitykseen. Onhan se toki surkeaa luopua narsismistaan ja vuosien varrella kertyneistä "parhaista jutuista".  Olen varsin aktiivinen tunneilla pomppiessani opiskelijoiden keskellä, mutta kohtaamiset vievät vähemmän energiaa kuin estradilla esiintyminen ja ovat itselle paljon inspiroivampia. Tykkään tästä. Vielä en luovuta.

Yksilöllisen oppimisen eka viikko

Ensimmäisen tunnin innostuksen jälkeen oli edessä suuren hämmennyksen kakkostunti. Aloitin tunnin sanomalla, että alkakaahan vain hommiin. Vartti meni useimmilta ihan vain ihmetellessä ja lopulta kävin muutamille antamassa ihan konkreettista vihjettä "Aloitapa vaikka tämän diaesityksen kanssa Moodlessa". Valtaosa opiskelijoista asettautui työskentelemään jonkinlaisessa ryhmässä.

Minulle upeinta olivat useiden ryhmien kanssa käydyt keskustelut. Heti kävi päivänselväksi, että jos olisin perinteiseen tapaan luennoinut, vetänyt opettajajohtoista keskustelua ja pikkutehtäviä, luokan lahjakkaimmat eivät olisi päässeet toimimaan ollenkaan sillä tasolla kuin nyt. Jess! 

Havaitsin, että muutamalta porukalta karkasi ajankäyttö hallinnasta. Vaivihkaa siitä vähän lopulta vihjaisin, mutta ajattelin olla toistaiseksi puuttumatta ja katsoa, josko osaisivat korjata otettaan ihan itse.

Seuraavilla tunneilla rutiineita alkoi vähitellen löytyä. Näppärimmät olivat upeasti vauhdissa bloginsa, oppiksensa tai vihkonsa kanssa ja hitaimmat alkoivat tarvita jo vähän tuuppimista. Koska ryhmä on niin iso, päätin ryhdittää kaikkien otetta teettämällä vielä pienen kyselyn, jossa kunkin tuli määritellä omia suunnitelmiaan ja jonka kautta saisin vielä kaikilta tietoa, millaista tukea he arvelevat eniten kaipaavansa.

Oppimisen omistajuus

Oppimisen omistajuuden antaminen opiskelijoille tulisi olla koko lukion läpäisevä linja. Samalla se tarkoittaa väistämättä oppimisen yksilöllistämistä. On jokseenkin oletettavaa, ettei siihen siirtyminen onnistu ongelmitta, koska opiskelijoissa on niin monia motivaation ja oppimisen merkityksen kanssa taistelevia nuoria ja koska lukioon tulevat on jo niin vahvasti ehdollistettu ulkoisella kontrollilla ohjailtaviksi.

On kuitenkin väärä johtopäätös tuomita vastuun siirtäminen opiskelijoille toimimattomaksi ja hylätä se. Oikea johtopäätös on kysyä, mitä tulisi tehdä, jotta jokainen opiskelija hyötyy oppimismahdollisuuksista parhaalla mahdollisella tavalla.

Miksi sitten on parempi antaa oppimisen omistajuus opiskelijoille silläkin uhalla, että lusmut eivät saa mitään aikaan? Siksi, että lusmut eivät oikein opi tiukan kontrollinkaan alla, ja siksi, että keskimääräiseksi mitoitetussa opetuksessa motivoituneet ja nopeasti oppivat eivät pääse etenemään omalla tasollaan eivätkä jotenkin motivoituneet mutta paljon tukea tarvitsevat saa riittävästi apua. 

Siksi, että perinteisessä opettajan aikatauluttamassa ja keskimääräistämässä mallissa lusmut eivät saa mahdollisuutta oppia kaikkein tärkeintä läksyään: jos ei tee mitään, ei tapahdu mitään - ja lopulta edessä on identiteettitason kysymys "kuka ja millainen ihminen oikein olen ja mitä haluan olla". Perinteisessä mallissa on liian helppoa kuvitella täyttävänsä jonkin opiskelijan mitan olemalla fyysisesti läsnä luokkatilassa vaikka sillä ei ole mitään tekemistä oppimisen kanssa.

Oppimaan ei voi pakottaa. Siihen voi vain houkutella ja koukuttaa. Oppiminen ei ole ihmiselle vierasta ja vastenmielistä vaan luontaista toimintaa, kaiken hengissä selviämisen ehto. Jos kysyy koulussa, kenen mielestä koulunkäynti on kivaa, ei lukiossa välttämättä saa enää kovin monta myöntävää vastausta. Jos kysyy, kenen mielestä oppiminen sinänsä - uusiin asioihin törmääminen ja uusien taitojen hallinta - on kivaa, ei saa kieltäviä vastauksia. Olen kokeillut.

Oppimisen motivaatio-ongelma lienee pitkälti kiinni esimerkiksi Dan Pinkin erinomaisesti kiteyttämistä asioista: itsemääräämisoikeuden rajallisuudesta (vapaudesta valita tavoitteita, tapoja, aikatauluja, kumppaneita), hallinnan ja kehittymiskokemuksen puutteesta tiukan kontrollin ja ulkoa asetettujen vaatimusten alla ja ennen kaikkea tarkoituksen ja merkityksen kadottamisesta.

Kun opiskelija saa tai joutuu vastaanottamaan oppimisen omistajuuden, hän saa kaikki motivaation ja lopulta hyvän ja onnellisen elämän rakennuspalikat eteensä: autonomiaa, hallintaa, suurempaa tarkoitusta. Samat ilmiöt voidaan kiteyttää Frank Martelan tai Lauri Järvilehdon sanoin Decin ja Ryanin itsemääräytymisteoriaa mukaillen ytimekkäästi vapaudeksi, virtaukseksi ja vastuuksi. 

Luulen, että kognitiivinen dissonanssi saa lopulta jokaisen rakentamaan oman motivaationsa ja tarttumaan oppimiseen. Ympäristön ja itsestä tehtyjen havaintojen ristiriita käy lukiossa lopulta liian suureksi (kognitiivinen dissonanssi) ja säilyttääkseen käsityksen itsestään edes jollain tavalla rationaalisena toimijana, opiskelija ryhtyy oppimaan - tai sitten sulkee koko identiteetistään käsityksen itsestään opiskelijana pois ja joutuu oikeasti pysähtymään valitsemaan elämälleen muuta suuntaa. Onkohan liian rohkea oletus? Ainakin avoimeksi jää vielä se, että motivaatio tarvitsee tuekseen myös kykyä kestää vastoinkäymisiä ja harjoittaa
itsehillintää, jotta toiminta kantaisi lopulta hedelmää. Miten sitä rakennetaan koulussa, kun sitä yhä vähemmän rakennetaan elämän arkitilanteissa?

Yksilöllisen oppimisen kokeilu

Edessä on kevään viimeinen jakso, jossa opetustunteja tulee kaikenlaisen koulun muun ohjelman takia poikkeuksellisen vähän, tulossa 34 opiskelijan ryhmä psykologian ensimmäiselle syventävälle kurssille ja tunnit iltapäivän viimeisiä ja aamutunteja - siinä on katastrofin ainekset kasassa. Samalla siinä on hyvä syy ottaa oikein kunnon riski ja kokeilla rakentaa koko kurssi ihan toisin Pekka Peuran innoittamana siitä huolimatta, etten pystynyt edellisen jakson aikana valmistelemaan asioita niin kuin olisin halunnut ja aikaa on olemattoman vähän tarpeeseen nähden.

Tällainen tuli ulos ahdingossa tehdyn pikaisen luomisprosessin lopputuloksena

• Kukin opiskelee omalla tavallaan, omassa aikataulussaan ja itse oppimistaan arvioiden. Kurssiarvosana perustuu puhtaasti itsearviointiin.
• Moodle aktiiviseen käyttöön kurssin kotipesäksi.
• Diaesityksistä minivideoita opiskelijoiden katsottavaksi (jos vain ehdin tehdä!) tai oppimispoluiksi muokattuja paketteja, joissa teoriatiivistelmät, videolinkit netin englanninkieliseen aarteistoon, pohdintatehtävät ja muut aineistolinkit vuorottelevat.
• Kurssin "kartta" - kaikki teoria yhdessä kaaviossa Cacoossa
• Tehtäviä tentti-työkalulla vastauksineen (ehdinköhän ja osaankohan tehdä niitä tarpeeksi?) tai tehtävä-työkalulla vapaamuotoisempien tuotosten palautteluun. Tehtävissä jotenkin eroteltuna ihan perustehtävät ja syventävät tehtävät. Lisäksi painotetaan sitä, että kaiken ei aina tarvitse olla tekstiä.
• "Tarrataulu" opiskelijoiden etenemisen seuraamiseksi ja pienen pelillisyyden luojaksi (eihän tämä nyt mitään oikeaa pelillisyyttä ole)
• Opiskelijoille kurssin alussa käteen vihkonen, jossa on
• Kurssin sisällöt palasteltuna ja viitteellinen aikataulusuositus
• Itsearvioinnissa kurssin lopussa käytettävät kysymykset näkyvissä (itsearviointi näkyvissä myös Moodlessa kurssin alusta alkaen)
• Kurssin pakolliset tehtävät
• Ryhmissä vähitellen kurssin aikana "kummilapsityö"
• Kaksi esseetä opettajan kommentoitaviksi
• Vähintään yksi luokan ulkopuolella tapahtuva haastattelu tai tutkimustehtävä
• Itsearvioinnin tekeminen kurssin lopussa

Vihkosen lisäksi ensimmäisellä tunnilla esitellään ideoita ja suosituksia erilaisista opiskelun tavoista

• Yhdessä tai yksin - hyödynnä kavereita, koska heidän kanssaan jutellessasi huomaat heti, jos olette käsittäneet jonkin asian eri tavoin ja ajattelusi kehittyy.
• Kirja ja diaesitykset moodlessa peruslähtökohtana, tutki epäselviä tai erityisen kiinnostavia kohtia netistä lisää, kysy kavereilta, huikkaa opettaja juttelemaan. Luokassa voi olla vaikea keskittyä lukemiseen, joten voi olla hyvä lukea aina seuraava asia kotona ja keskittyä luokassa sen työstämiseen.
• Tee muistiinpanot, koska olet niistä iloinen yo-kokeeseen valmistautuessasi. Valitse muistiinpanotapasi.
• kopioi ja muokkaa diaesityksistä itsellesi oma versio
• kirjoita diaesitysten pohjalta kokonaan omin sanoin sähköisesti
• tee käsitekarttoja
• kirjoita vihkoon, jos rakastat geelikyniä (mutta ymmärrä, että sähköiset muistiinpanot olisivat ihan loistavat, koska myöhemmin voit niin kätevästi muokata niitä, linkittää ja kopioida tulevilla kursseilla, kun samoihin asioihin viitataan. Ja ne ovat puhelimessa mukana joka festareilla ja leffareissulla ja kesätyöpaikassa, kun tulee äkillinen tarve tarkistaa, mikä sen kolmannen kiintymystyylin nimi olikaan!)
• Tee tehtäviä oman tarpeesi ja aikataulun mukaan. Niiden kautta voit tarkemmin tutkia omaa osaamistasi ja välillä vähän irrotellakin luomalla jotain hauskaa. Tuotoksista voit aina pyytää myös opettajan kommentit - ne ovat tapa tehdä omaa ajattelua näkyväksi.
• Kirjoita oppimispäiväkirjaa tai vastaavaa itsellesi tai opettajankin seurattavaksi (jaettu Google-dokumentti tai blogi), jos tykkäät sellaisesta. Tai tee vlogi. Tai kerää Twitteriin hieno sarja. Tai ihan mihin tahansa.

Suuri epävarmuus

Onko tämä ihan liian avoin ja väljä konsepti? Olisiko pitänyt tehdä pakollisia osioita enemmän?

Suostuin yo-paineen alle ja kirjojen sisältöähkyyn - latasinko ihan liikaa kurssisisältöihin?

Mitä opiskelijat voivat oikeasti ehtiä tällä metodilla kuormittumatta kohtuuttomasti?

Ehdinkö oikeasti kohtaamaan luokassa jokaista riittävästi näin suuressa ryhmässä?

Saanko oikeasti kasattua juttuja sinne moodleen riittävän ajoissa ja riittävän paljon?

Mitä jos opiskelijat eivät yhtään tykkää koko jutusta?

Olen kuitenkin päättänyt elää elämäni suuresti uskaltaen. Huh!

Yksilöllisen oppimisen menetelmä reaaliaineissa

Pekka Peura ajatuksineen ja kokeiluineen on inspiroinut minua suuresti. Ja tuottanut kovasti päänvaivaa. Pitkin vuotta olen pähkäillyt, miten yksilöllisen oppimisen mallia voisi soveltaa lukion humanistisissa reaaliaineissa. 

Ainakin seuraavat asiat pitäisi jotenkin pohtia ja ratkaista

Meillä ei humanistisissa reaaliaineissa juurikaan ole olemassa muita kuin ihan mekaanisia perustason tehtäviä, joihin olisi olemassa yksiselitteinen ratkaisu, niin että opiskelija itse pystyy helposti tunnistamaan, onko hän "osannut" tehtävän. Millaisia olisivat hyvät vaativamman tason tehtävät? Voiko reaaliopiskelua rakentaa tehtäväpohjaiseksi? Ongelmalähtöiseksi? Ratkaisukeskeiseksi?

Meillä ei taida olla kovin hyvin eksplikoituna oppiaineeseen kuuluvia keskeisiä taitojakaan. Mitkä olisivat sellaisia taitoja (tai tiedon ymmärtämistä), joissa opiskelijat tulevat oikeasti osaamisensa ylärajoille ja hyötyvät osaavamman opastuksesta? Tunnistanko opettajana näitä taitoja ja osaanko ohjata niiden oppimisessa? Onko reaaliaineiden opiskelu sittenkin pohjimmiltaan luetun muistamista? (Apua, tässähän ajaudutaan syviin vesiin!)

Reaaliaineiden tulisi toki opettaa tiedonhankinnan ja -hallinnan taitoja, mutta niihin pitänee palata sitten kun meillä on uusi rajatumpi OPS tai paremmin määritelty yo-tutkinto. Tämänhetkinen tilanne turhauttaa ja raivostuttaa.

Yksi keskeinen oppimisen prosessi on argumentaation ja sovellusten luomisen taitojen kehittely keskustelussa. Miten siihen voisi rakentaa tukiaskelmia niin, että opiskelijat keskenään pääsisivät riittävän syvälle? Vai onko ainoa vaihtoehto sovittaa yksilöllisen etenemisen lomaan kunnolla myös yhteistä prosessointia? Mikä olisi hyvä suhde ajankäytössä?

Miten sisällyttää kurssiin riittävästi yo-kokeeseenkin auttavaa (ja muutenkin aineen luonteeseen hyvin sopivaa) esseekirjoitusharjoittelua, kun niitä on aika vaikea tarkastella osuvasti ja syvällisesti vertais- tai itsearviointina ilman oikeaa opettajan kokonaisvaltaista asiantuntija-ajattelua?

Jos tehtävät eivät toimi joka kohdassa etenemisen ja osaamisen peilinä, niin mikä toimii?

Kuka opettaisi opea?

Kuka kertoisi? Kuka opettaisi ja ohjaisi opea? Entä jos ei yrittäisikään rakentaa maailmaa valmiiksi ja vankkaa alustaa omalle pönötykselleen vaan lähtisi vain kokeilemaan jotain - learning by doing? Saahan ope oppia sillä tavalla, saahan? Ja mallintaa samalla oppimista ja siihen kuuluvaa riskinottoa opiskelijoille? Kyllä saa!