Kyseenalaistamisen jalo taito

Ennen kysyttiin, miten opetetaan - nyt olisi aika kysyä, miten opitaan. Oppimisen ydin lienee taito kysyä. Kysyminen määrittää paljolti myös vastausta. Bloomin taksonomia havainnollistaa pysäyttävästi kysymysten ja vastausten eri tasoja.

Kysymisen taito on pohja myös kyseenalaistamisen taidolle. Kaiken innovaation ja uudistumisen lähde on vallitsevan tilanteen kyseenalaistaminen. Miksi tyytyä tähän? Entä jos...? Voisikohan?

Piilaaksossa sanotaan, että kysymys on vastaus. Osuva, oivaltava kysymys sisältää jo ratkaisun siemenen, lähtölaukauksen jollekin uudelle. Jos ajattelee maailmamme tilaa, tulevaisuutta ja tulevaisuuden töitä, yksi tärkeimpiä asioita, joita meidän tulisi lapsillemme ja nuorillemme koulussa opettaa on kysymisen ja kyseenalaistamisen taito - tai ainakin olla näivettämättä sitä. Pieni lapsihan luontaisesti kysyy ja ajattelee ennakkoluulottoman luovasti, mutta tutkimustenkin mukaan kysyminen  vähenee koulussa vuosi vuodelta ylemmille luokille siirryttäessä. Mikään ei ole yhtä masentavaa kuin kuulla lapsen tai nuoren suusta, miten hän on oppinut olemaan kysymättä ja ihmettelemättä.

Miten opitaan kysymistä? En minä vain tiedä. Minulle opettajana on opetettu vastausten antamista ja olen siinä ihan ylikehittynyt niin kuin koko ammattikuntani. Me osaamme tietää paremmin sekä löytää virheet ja puutteet, mutta liian usein olemme itsekin kadottaneet kyvyn luovaan ihmettelyyn ja kyseenalaistamiseen. Sellaiseen, joka suuntaa uuden luomiseen eikä pelkkään kritisointiin.

"Entä jos" voisi olla tämän päivän työmottoni. Entä jos aloittaisikin mielenterveyshäiriöiden käsittelyn pyytämällä opiskelijoita tekemään kaikentasoisia kysymyksiä kuvitteellisesta ilmiöstä nimeltä abnormalia gravis? Entä jos...

Kenttä kutsuu, kuuleeko YTL?

IB-opetukseen tarttuminen on avannut silmiäni ja ajatteluani opettajana. Ilman aidon vaihtoehdon tuntemista voi olla vaikea edes kuvitella, millä muulla tavalla asioita voitaisiin tehdä kuin sillä, jolla ne on aina tehty. IB-ohjelma ei ole ongelmaton enkä soisi suomalaisen lukion ja ylioppilaskokeen muuttuvan samanlaiseksi. Silti siitä voisi olla paljonkin opittavaa. Ennen kaikkea toivoisin samaa vapautta opettajalle tulkita opetussuunnitelmaa tietäen, että oma tulkinta kantaa loppukokeessakin riittävästi.

Ehkä olen tullut siihen ikään, jolloin ei enää pelota tuoda näkemyksiään esiin. Siksi olen kiusannut
yhteydenotoillani YTL:n psykologian jaoksen puheenjohtajaa professori Kai Hakkaraista jo
kahdesti tämän talven aikana.

Marraskuun 17. päivä lähetin tällaisen sähköpostin:

Hyvä YTL:n psykologian jaoksen puheenjohtaja Kai Hakkarainen,

tiedän, että Psykologian Opettajien liiton hallitus (PSOP) käy jonkinlaista vuoropuhelua YTL:n kanssa ja olen itsekin ollut taustavaikuttajana siinä. Kirjoitan nyt kuitenkin yksittäisenä opettajana vaikkakin monen opettajan puolesta ja toivon, että kaikkien kiireiden keskellä ehtisitte syventyä tähänkin.

Jälleen kerran opettajien keskuudessa on suurta hämmennystä ylioppilaskirjoitusten arvioinnista. Luottamus järjestelmään rakoilee, kun kymmeniä vuosia arviointia tehneen opettajan pisteet jonakin vuonna heilahtelevat miten sattuu. Se ei selity kokeen vaikeustasolla. Somen aikakaudella opettajien välistä viestintää on paljon entistä enemmän, jolloin vertailutieto toisten kokemuksista ja myös kriittiset näkemykset  leviävät huomattavasti nopeammin ja laajemmalle. On väistämätöntä, että ylioppilastutkinto ohjaa lukio-opetusta jopa enemmän kuin OPS. Siksi toivoisin avoimempaa viestintää ja vuorovaikutusta YTL:n kanssa.

1) Luottamuksen lisäämiseksi kertokaa ja kuvatkaa, millaista joukkoa sensorit ovat ja miten sensorityöskentely etenee. Sari Lindblom-Ylänteen aikana luottamusta rakennettiin nimenomaan sen kautta, että hän kertoi hyvinkin tarkasti, miten sensorit hakevat yhteistä linjaa, jottei yksittäisen sensorin henkilökohtaiset näkemykset, kokemattomuus tms. pääsisi vaikuttamaan arviointiin. Toivottavasti tutkinnon sähköistäminen tuo tullessaan myös sen, että opettajat pääsevät näkemään kokelaidensa vastaukset (mahdollisesti sensorin merkinnöillä varustettuna) myös sitten kun lopullinen pisteytys on valmis. Silloin olisi edes jotenkin mahdollista ymmärtää pistemuutoksia, kehittyä arvioijana ja taata opiskelijoiden oikeusturva. Nykykäytännön puhelinsoitot ovat yhtä tyhjän kanssa, koska opettajalla ei ole enää pääsyä esseisiin.

2) Sähköistämisprosessin rinnalla kehittäkää koetta ja arviointiperusteita selkeämmiksi. On väistämätöntä, että ylioppilaskoe ohjaa lukio-opetusta jopa enemmän kuin OPS. Jos tutkinnon painoarvo kasvaa jatko-opintoihin haussa, tämä kehitys vain voimistuu, ja on todella tärkeää, että jokainen koe on validi ja reliaabeli ja että kaikilla opettajilla on yhtäläinen pääsy sitä koskevaan tietoon (ei vain PSOPin jäsenillä/hallituksen jäsenillä tai niillä, jotka pääsevät johonkin koulutustilaisuuteen kireästä kuntataloudesta huolimatta). Olen itse kirjoittanut pohdintoja yo-kokeen ja OPSin suhteen hankaluuksista ja kokeen kehittämisideoista mm. Tietokoneet ylioppilastutkinnossa -facebookryhmässä ja PSOPin facebookryhmässä. Tässä linkki koosteeseen näistä pohdinnoista. Nykyisen OPSin aikana on täysi mahdottomuus kiistää yhdenkään tulkinnan oikeutusta, jolloin opiskelijoiden oikeusturva on vaarassa ja opetuksen uudistaminen kohti tutkivaa ja ongelmaperustaista oppimista on käytännössä mahdotonta, koska opettajan pitää varmistella, että valtava määrä erilaista tietoa on opiskelijoiden käsissä yo-kokeen varalta.

3) En haluaisi, että keskusteluja hankalista kysymyksistä käydään jälkikäteen ja lehtien palstoilla. Siksi toivoisin, että psykologian jaoksen jäsenet voisivat olla vuorovaikutuksessa opettajien kanssa esim.sosiaalisessa mediassa. PSOP:n facebookryhmässä opettajat pohtivat yhdessä opetukseen liittyviä kysymyksiä, jakavat materiaaleja ja linkkejä, keskustelevat yo-tutkinnon kysymyksistä ja tässä kohtaa vuotta ihmettelevät arvioinnin kummallisuuksia. Eikö olisi hyvä lisätä YTL:n puolen tuntumaa siitä, mitä kouluissa oikeasti tapahtuu ja vastavuoroisesti antaa opettajille virikkeitä uudistumiseen ja opetuksen kehittämiseen? Olemme mm. keränneet ajatuksia sähköisestä kokeesta avoimeen sähköiseen dokumenttiin, mutta "keskustelu" on kovin yksipuolista, jos läsnä ei ole ketään sieltä toiselta puolelta. Esim. matematiikan puolella ainakin yksittäiset henkilöt YTL:stä ovat aloittaneet tällaisen avoimemman vuorovaikutuksen http://phasto.wordpress.com/2013/08/21/kaksiosainen-koe-osa-1/ Tervetuloa siis esim. PSOPin facebookryhmään!

Huhtikuun 22. päivä lähetin sekä Kai Hakkaraiselle että Kaisa Vähyypälle seuraavan sähköpostin:

Hei, oheisessa liitteessä on kuvattuna yhden kurssin OPS:n valossa keskustelun pohjaksi ehdotus siitä, miten psykologian ainereaalikokeen suhdetta OPS:iin voisi selkiyttää ja koetta uudistaa niin, että se tukee lukio-opetuksen kipeästi kaivattua pedagogista uudistumista ja kestää kriittisen tarkastelun myös opiskelijan oikeusturvan näkökulmasta.

Toivomme, että psykologian ainejaos voisi liitteen esimerkin mukaisesti

* edistää aktiivisesti lukion pedagogista uudistumista.

* lausua julki oman tulkintansa yo-kokeessa vaadittavasta Lukion opetussuunnitelman perusteisiin pohjautuvasta sisältöaineksesta. Erityisen tärkeää tämä on, jos mukaan on tulossa tarkkaa käsitteiden tuntemista vaativia tehtäviä (määrittelyt, väittämät tai jopa monivalinnat).

* selkeyttää kokeessa käytettäviä tehtävänantoja ja tehtävätyyppejä sitoutumalla liitteessä ehdotettuihin tehtävänantoihin tai vastaaviin.

* uoda toimivat yleiset arviointiperusteet tai arviointimatriisin eri tehtävätyyppien arviointia varten.

Toivomme näitä toimia, koska 

* nykyiset lukio opetussunnitelman perusteet ovat niin väljät, että oletustulkinta vaadittavista kurssisisällöistä on paisunut kohtuuttomaksi. Kaikkea ei voi ehtiä lukiokurssin rajallisessa ajassa eikä opiskelijoita voi kuormittaa suurella määrällä itsenäistä opiskelua.

* haluamme mahdollisuuden aitoon ja mielekkääseen tutkivaan oppimiseen tai ilmiölähtöisyyden toteuttamiseen kursseilla loputtoman sisältöjen läpikahlaamisen sijasta.

* haluamme irti oppikirjasidonnaisuudesta, valinnanvapautta ja tilaa paremmalle sekä sisältöjen että taitojen oppimiselle.

* rajaukset luovat selkeyttä siihen, mitä käsitteitä täsmätehtävissä voidaan vaatia tunnettavaksi, mikä takaa opiskelijan oikeusturvan.

* uskomme niiden helpottavan myös YTL:n tehtävänlaatijoiden ja sensorien työtä.

Taitaa olla turha vaiva. "Ylioppilastutkinto perustuu opetussuunnitelman perusteisiin."

On hienoa, että YTL nykyään edes kuuntelee. Aito kehittyminen molemmin puolin vaatisi kuitenkin keskustelua keskeneräisen äärellä eikä pelkästään yksisuuntaista ajatusten vastaanottamista ja valmiista tiedottamista. Huomaan, että some on muuttanut minua: En enää ymmärrä, miten sellaisia asioita,
joista asianosaisilla voisi olla paljonkin arvokasta tietoa ja vuorovaikutuksessa syntyä jotain aivan uuttakin,
voidaan hoitaa uskottavasti käymättä niistä avointa keskustelua, jossa vaikutetaan ja tullaan vaikutetuksi. 

Opettajan uudistumisen vauhdittajia ja jarruja

Lukio on kovassa myllerryksessä ja uudistuspaineiden keskellä. Rehtorit ja kouluttajat ja valon nähneet visionaarit tuskailevat muutosvastarinnan ja opettajien jähmeyden kanssa. Jotta muutosta ja uudistumista voisi paremmin tukea ja vähän potkiakin eteenpäin, olisi tarpeen analysoida, mistä kaikesta kiikastaa, ja ennen kaikkea, mikä voisi sytyttää.

Case "Me, Myself and I"

Itse olen "hiljattain herännyt", monessa asiassa aloittelija enkä lainkaan fanaattinen (niin ainakin uskottelen itselleni). Yksittäistapauksen todistusvoima on kyseenalainen, mutta hypoteettisia avauksia sekin voi tarjota - siksi tämä tapauskuvaus opettajan muodonmutoksesta.

Askel 1: Samastumiskohteeksi sopivia malleja pystyvyysuskon lisäämiseksi ja vertaistueksi.

Viisi vuotta sitten käytin opettajana sähköpostia, totuttelin sähköiseen intraan ennakkoluulottomasti ja aloin siirtää oikein hyvin kivoilla keskusteluilla ja toiminnallisilla tehtävillä ryyditetyn opettajajohtoisen opetukseni piirtoheitinkalvoja powerpointeiksi, kun luokkiin alkoi tulla dataprojektoreja. Selvisin kohtuullisesti nettitiedonhausta suomenkielisillä sivustoilla, mutta olin kauhuissani, jos jouduin eksyilemään englanninkieliseen maailmaan. Olin valmis opettelemaan Moodlen käyttöä, koska opiskeluajan kolleganikin oli selvinnyt siitä - mallit ja samastumiskohteet vahvistavat pystyvyyskokemusta motivaatioteorioidenkin mukaan.

Askel 2: Tarpeen synnyttämä tekemällä oppiminen ja kielikynnyksen ylittäminen 

Muutimme puoleksi vuodeksi Yhdysvaltoihin puolisoni työn ja opintojen myötä. Se sai paljon aikaan: minulla oli aikaa opetella ja voimakas tarve oppia Skypen käyttöä yhteydenpitoon, blogin pitämistä kuulumisten kertoiluun, Facebookin käyttöä yksityiselämän yhteyksissä, toiselta mantereelta Moodlen kautta pidetyn etäkurssin ohjaamista, tiedonhakua  amerikkalaisen kirjavassa nettikontekstissa. Tekemällä oppiminen toimi niin takkuista kuin se olikin yritys-erehdys-menetelmällä, toimintastrategiat kehittyivät ja kielitaitokin karttui.

Askel 4: Kokemus opiskelijan roolista 

Pari vuotta myöhemmin suojelin mielenterveyttäni pakenemalla koululiitoksen tuottamia työyhteisöongelmia ja toteutin haaveeni PsM-tutkinnon suorittamisesta. Muiden opiskelijoiden tapaan istuin läsnäolopakkokursseilla neulomassa sukkia tai surffailemassa netissä totaaliturhautumisen taltuttamiseksi. Opiskelun myötä pääsin kuitenkin oppimaan modernia tiedemaailman tiedonhakua. Siitä maailmoja avaavasta kokemuksesta ei voi olla kuin äärimmäisen kiitollinen. Kuitenkin tekstiä täynnä olevien diaesitysten passiivisen katselun kiintiö oli täynnä - sama tiedonsiirto olisi tapahtunut 75% lyhyemmässä ajassa kotona diat lukien. Voisiko opettaminen olla jotain muuta kuin tiedon jakelua? Pitäisikö jokaisen opettajan päästä viettämään viikko oman koulunsa opiskelijoiden asemassa voidakseen olla parempi arvioimaan, millainen toiminta on hedelmällistä?

Askel 5: Vertaistuen tarve ja somen ammatillisen puolen avautuminen

Syksyllä 2012 tartuin melkein ylivoimaiseen haasteeseen ja aloitin tavallisen lukio-opetuksen rinnalla IB- lukiossa psykologian opettamisen. Oppiaine tuli ensimmäistä kertaa tarjolle koulussamme, materiaalia ja mentoroivaa kollegaa ei ollut. IB-opetussuunnitelman luonteen vuoksi aloitteleva opettaja on yhtä kysymysmerkkiä kaiken aikaa. Tuntisuunnittelu itkua vääntäen pakotti verkostoitumaan kansainvälisesti ja sen myötä tulin vahingossa tietoiseksi myös siitä, että Facebookissahan on jos jonkinlaisia ammatillisesti kiinnostavia ryhmiä.

Askel 6: Pieniä onnistumisia opetuskokeiluissa

Karmivien yliopisto-opiskelijakokemusten jälkeen oli palava halu uudistaa omaa opettajuutta. IB on imaissut niin paljon aikaa ja energiaa, että askeleet ovat olleet pieniä ja eteneminen hidasta. Riemastuttavinta oli, kun PS1-kursseilla tarjosin vapaaehtoista mahdollisuutta kirjoitella lyhyitä noin sadan sanan oppimispäiväkirjatekstejä Google-dokumenttiin, niin että seurasin ja kommentoin niitä kaiken aikaa. Ihan uudella tavalla opiskelijoiden ajattelusta tietoiseksi tuleminen oli tavattoman inspiroivaa, sain heidän teksteistään lukemattomia ideoita koko luokallekin jaettavaksi ja nautin ihan suunnattomasti suorastaan sähköiseksi keskusteluksi kehkeytyvästä henkilökohtaisesta vuorovaikutuksesta opiskelijoiden kanssa. Ja mikä parasta, koukuttuminen taisi olla molemminpuolista!

Askel 7: Välineet ja aikaa rennolle, ei-tavoitteelliselle ihmettelylle

Viisas rehtorimme edisti tvt-asiaa järjestämällä kaikille opettajille henkilökohtaiset iPadit jouluna 2012 uhmaten tietohallintoa. Lapsenomaisen innokkaasti leikimme niillä välitunneilla ja jaoimme kokemuksia. Sohvalla loikoiluun sopiva väline sai ajan humahtamaan siellä täällä surffaillen ja ennen kaikkea yhä uusiin Facebook-ryhmiin tutustuen. PLE (personal learning environment) alkoi muotoutua ja uusi kielikin (PLN, GD, O365, BYOD...) tarttua.

Kaiken lisäksi sain keväällä 2013 käsittämättömän rajun korvatulehduksen, jouduin leikkaukseen ja olemaan kuusi viikkoa puolikuurona sairauslomalla. Se tarkoitti käytännössä iPadin kanssa sohvailua, intensiivistä Facebookin seuraamista ja rohkaistumista osallistumaankin, lukemattomiin palveluihin tunnusten tekemistä, tutkimusmatkaa englanninkielisiin opettaja-areenoihin ja erilaisten välineiden kokeilemista. Koska ei ollut mitään pakkoa löytää "parasta" ja juuri nyt suorittaa jotakin tärkeää, ei viidakon kaoottisuus päässyt ahdistamaan liikaa. Mahdollisuuksien runsaus voisi olla myös lamauttavaa, jos ei ole mahdollisuutta, uskallsuta tai halua seikkailla rennosti.

Askel 8: Onnistunut epäonnistuminen

Syksyllä 2013 olin intoa puhkuen aloittamassa sähköistettyä opetusta olettaen, että lukion aloittajilla on BYOD-meiningillä omat laitteet, meillä on vihdoinkin Wilma, uusi Moodle ja monien mahdollisuuksen O365. Toisin kävi.

Ensimmäisen jakson aikana ei saatu edes kaikkien opiskelijoiden tunnuksia toimimaan, O365:ssa ei mikään toiminut kunnolla ja uusi Moodlekin oli visuaalisesti vastenmielinen. Kurssisuunnitelmat menivät uusiksi, mutta luovan kaaoksen keskellä rakastuin Googlen mahdollisuuksiin ja helppokäyttöisyyteen, tein ensimmäisen pikkuvideoni flippausta varten ExplainEverythingilla, testailin Socrativea, Padletia ja Popplettia, sain opiskelijat tekemään huikeita tuotoksia uskomattoman energisessä ilmapiirissä omaa ja lasteni iPadia hyödyntäen PuppetPalsilla ja Morfolla (koululla kun ei iPadeja tuolloin ollut muuta kuin opettajille).

Ennen kaikkea opin kaksi asiaa. Ensinnäkään siinä ei ole mitään vaarallista, että jokainen tunti on täynnä ongelmanratkaisua - oppiva opettaja on hyvä opettaja. Toiseksi, en enää koskaan halua olla tukkeena (opettajan irvikuva!) sille innostuksen ja luovuuden virralle, joka lähtee liikkeelle, kun opiskelijat päästää tekemään. Sen energisyyden ja sitoutumisen näkemistä toivoisin joka opettajalle!

Askel 10: Jakamisen kauheus ja kauneus

Tulin jossain sanoneeksi, että 40 vuotta täyttänyt ihminen on liian vanha hävetäkseen itseään ja tekemisiään. Eteläpohjalaisia sukujuuria kunnioittaen täytyy seistä sanojensa takana. Siispä kirjoittelin kokemuksistani ja ajatuksistani Tvt opetuksessa -ryhmään ja psykologian opettajien ryhmäänFacebookissa. Kauheaa siinä on se, ettei arvostelua ole helppo ottaa vastaan, mutta ei myöskään arvostusta ja perusteettomalta tuntuvaa ihailua (tähän tarvitaan Daring Greatly -terapiaa Brene Brownilta). Kaunista siinä on se, että fb-tykkäämisetkin tuntuvat hyvältä, mutta vielä makeampaa on, jos joku muukin innostuu kokeilemaan ja vastavuoroisesti jakaa omia ideoitaan rikastuttamaan suomalaista koulumaailmaa - ja siis myös minua.

Askel 11. Lupa valita oma olemisen tapa ja kiinnostuksen kohteensa somessa ja tvt-huumassa

Somessa voi olla olemassa monella tavalla - niin olen oppinut. Twitter ei saa minua innostumaan mitenkään, ja oli ihana lukea (Facebookissa), kun joku (kuka se mahtoikaan olla?) kirjoitti, ettei kaikkien tarvitse tykätä kaikesta. Scooppaamisen en ole onnistunut luomaan rutiineja ja "digital storytelling" kiinnostaa, mutta ei nyt mahdu ajankäytön raameihin. Koodaamisesta en (vielä?) jaksa vaahdota (vaikka koodaustunnin tehtävät olikin pakko tehdä kotona omien muksujen kanssa) ja käyttöjärjestelmäkeskusteluista en ymmärrä juuri mitään. Sen sijaan olen oppinut vahingossa ihan valtavasti esimerkiksi työelämän ja yhteiskunnan murroksesta ja huomannut itsellenikin yllätykseksi olevani kiinnostunut siitä (kiitos Jesse Soininen!).

Joitain foorumeita seurailen harvakseltaan, toisia tutkin tarkkaa juurikaan osallistumatta, joissain olen liikaakin äänessä. Aika harvassa opettajainhuoneessa voidaan käydä sellaista keskustelua kuin somessa käydään pedagogiikasta, koulun tulevaisuudesta, koulutuspolitiikasta. Virtuaalinen opehuone luo uusia upeita mahdollisuuksia.

Aika harvasta opehuoneesta myöskään löytyy sitä asiantuntemuksen ja vertaistuen määrää ja sillä nopeudella, miten sen saa somesta. En tiedä, viitsinkö enää kovin herkästi lähteä koulutuksiin, koska siellä on käytännössä sama tilanne kuin koulussa: osallistujien taso ja tarpeet poikkeavat niin paljon toisistaan että toteutus ei palvele ketään ihanteellisesti. (Tähän tarvittaisiin yksilöllisen oppimisen menetelmää!) Somesta apua hakiessaan saa kuitenkin edetä juuri omalla tasollaan ja omassa tahdissaan. Käyttötapoja on monia.

Some saattaa muuttaa myös minäkäsitystä ellei peräti identiteettiä. Sitä saattaa löytää itsestään ihan uusia puolia, kiinnostuksen kohteita tai taitoja antautuessaan vuorovaikutukseen vaikutettavaksi ja vaikuttamaan. You never know...

Bonuspalkinto kaiken päälle: ihanat ihmiset!

Aika äkkiä somessa huomaa, kenen kanssa olet useimmiten samaa mieltä, kenen ajatuksista inspiroidut ja kenen kanssa et löydä juuri mitään yhteistä. Hauskoja ovat kohtaamiset ihmisten kanssa, joita et ole koskaan nähnyt, mutta jotka tuntuvat ensi tapaamisessa jo ihan tutuilta somehistorian ansiosta. En olisi koskaan uskonut löytäväni itseäni solmimasta fb-kaveruuksia niin kiehtovan kirjavan ihmisjoukon kanssa, joita viimeisen vuoden aikana sinne on tupsahdellut. Ja kaikilta olen oppinut jotain.

Pohdintoja

Kun professionaaliseen autonomiaan tottuneelle ja sen ansaitsevalle opettajalle, joka on sekä omasta mielestään että yo-tuloksilla mitattuna onnistunut työssään ihan hyvin, kerrotaan ulkoapäin, että sinun tulisi muuttaa käytäntöjäsi, se on vahva uhka minäkäsitykselle ja itsetunnolle. Enkö muka osaakaan tätä työtä? Onko oma arviointikykyni pettänyt täysin? Jos tämä ei riitä, niin miten ikinä pystyn täyttämään mitan? Tällaisen uhan alla ei ole voimia eikä motivaatiota muutokseen vaan ihminen puolustautuu piikit pystyssä.

Muutos lähtee todellisesta, itse havaitusta tarpeesta. Sitten kun sen huomaa, ei enää kestä ilman itseinhoa tehdä asioita vanhalla tavalla. Joskus siihen saatetaan tarvita ulkoinen paine YTL:ltä tai esimieheltä. Tämän tarpeen syntyä kuitenkin edistää parhaiten, jos saa uusia vertailukohtia, inspiroivia kokemuksia, apua vaihtoehtojen näkemiseen, samastumiskohteeksi kelvollisia malleja. Muutosta ajavien ei pidä vähätellä kielikynnyksen merkitystä nykyisessä opettajakunnassa, ei myöskään kiireen ja suorittamisen lamauttavaa vaikutusta. Vasta kiireettömässä, stressittömässä tilassa ihmiseen syntyy tilaa tutkia ja leikkiä ja tunnistaa unelmiaankin.

Elämme riittämättömyyden kulttuurissa, jossa häpeän pelko hallitsee. Uuden oppiminen ja varsinkin tvt-oppimisen vaatima kokeilemalla ja tekemällä oppiminen vaativat riskinottokykyä, kykyä sietää epävarmuutta ja epäonnistumista. Ihminen, joka pelkää joutuvansa noloon tilanteeseen, paljastuvansa tyhmäksi tai tulevansa torjutuksi, tekee vain sitä, minkä tietää jo osaavansa ja minkä avulla saa osan itsestään pidettyä piilossa. Häämentävän voimakkaasti me opettajat suojaamme itseämme ja ehkä tulemme samalla välittäneeksi saman varmistelun kulttuurin opiskelijoihimmenkin. Miten muuttaisimme tätä asetelmaa kouluissa?

Kolmannes kokeilua takana - iskeekö epätoivo, luovuttaako ope?

Ohjeellisen aikataulun mukaan varhaislapsuuden kehityksen keskeiset teoriat tulisi olla hallussa. Opettajana olen yhtä kysymysmerkkiä: Tapahtuuko opiskelijoissa tarpeeksi diasarjojen ja videoiden  äärellä? Pääsevätkö he keskusteluissaan niin syvälle kuin haluaisin heidän pääsevän? Olisiko sittenkin pitänyt ottaa ensin kesä aikaa laatia oikeasti hyviä tehtäviä ja tehdä tiukemmat pakolliset tehtäväpolut? Olen saanut todella vähän luettavaa eteeni. Samalla olen ihan hurmiossa yksittäisten opiskelijoiden ja pienten porukoiden kanssa käydyistä keskusteluista, joita tulee joka tunnilla.

Paljonko opettaja voi olla äänessä pilaamatta opiskelijan oppimista?

Alkusuunnitelmassa olin varannut itselleni oikeuden käyttää 15 minuuttia tunnin alusta johonkin yhteiseen. Aina en ole sitä käyttänyt. Kerran käytin sen opiskelutekniikkaan liittyvien näkökulmien syventelyyn, koska kyselyssä muutama opiskelija oli maininnut, että opettajalta on vaikea kysyä, koska "se antaa minusta huonon kuvan opiskelijana". Ennen kaikkea halusin painottaa sitä, että ohjausta ja apua on saatavilla juuri niin paljon kuin opiskelija pyytää ja että on opittavissa oleva taito oppia huomaamaan, milloin voi hyötyä toisten osaamisesta, ja  osata pyytää apua. Kehuin tietysti aktiivisimmat ryhmissä haastavia kysymyksiä opettajalle kehitelleet julkisesti!

Toisen kerran kertasin, koostin ja haastoin soveltamaan kurssin alkuosan keskeisimpiä teorioita. Sen jälkeen jäi kyllä jotenkin surkea fiilis: Olisi pitänyt käyttää yhteinen aika vaikka saman asian käsittelyyn minidraamoina tai pikaväittelyinä tms. sen sijaan että painun taas puhevyöryyn. Viisas kollega pohti kerran, montako minuuttia tunnista opettaja voi käyttää pilaamatta kenenkään oppimista. Eikö ole loistavasti asetettu kysymys? (Kiitos Marja Oilinki!) Tällä kertaa vaikutti siltä, että varttikin meni väärin. Huoh.

Sietääkö ope epävarmuutta?

Sitten lankesin. En kestänyt enää omaa epävarmuuttani siitä, opitaanko luokassani oikeasti vaan halusin päästä testaamaan sitä. Perustelin asian tietysti itselleni hurskaasti "Opiskelijat tarvitsevat tukea oman oppimisensa ohjaamisessa ja arvioinnissa" - mikä sekin on täysin totta. Socrativella testailin alkukurssin käsitteistöä ja hajonta osoittautui suureksi. Se antoi kuitenkin aika hyvin uutta potkua myös niille, joilla testi ei sujunut kovin hyvin. Ehkä on niin, että tässä vaiheessa perinteiseltä koulupolulta poikkeaminen sittenkin vaatii jatkuvasti myös peilejä, joilla tehdään näkyväksi, miten hölmöä luokassa on istua aikaa tappamassa ja miten psykologian oppiminen on myös psykologian kielen oppimista ajattelun välineeksi. Monivalintatestiä kiinnostavampaa voisi kyllä olla esim. ryhmäkeskustelu opiskelijoiden piirtämän käsitekartan äärellä. Opena voisi kysellä, mikä on ollut yllättävintä, merkityksellisintä, hankalinta jne. ja ohjailla kysymyksillä haastavaankin soveltamiseen.

Ovatko rutiinit vahvuus? Tarvitaanko vaihtelua?

Suunniteltu ja etukäteen aikatauluun merkitty yhteistyöskentely toi kivaa vaihtelua kurssiin. Opiskelijat eivät käytännössä ole oma-aloitteisesti tarttuneet mihinkään tavanomaisesta poikkeaviin tuottamisen muotoihin vaan luokassa lähinnä keskustellaan ja kirjoitetaan tunnista toiseen. Luulen, että seuraavalla kerralla rakennan kurssiin paketin ennalta määrättyjä luovia tehtäviä eri aihepiireistä niin, että kurssin alussa saa valita omansa laajasta valikoimasta ja säännöllisin väliajoin pidetään "show me"-tunteja, joissa videot, animaatiot, haastattelut yms. pääsevät esittelyyn. 

Opiskelijoiden itsekuri toimii ja ei toimi

Kilpailu ajasta ja energiasta ahdistaa. Opiskelijat itse toivat esiin huolen, että nyt kun muiden aineiden työt alkavat erääntyä, ne tulee tehtyä "kun on pakko" mutta psykologia jää jalkoihin. Toisaalta en ole kertaaakaan havainnut yhdenkään opiskelijan lukevan psykologian tunneilla kielten sanoja tai edes piipahtavan Facebookissa - mikä on ihan arkipäivää perinteisessä opetuksessa! Luulen, että koska opiskelijat työskentelevät ryhmissä, vertaiskontrolli saa heidät yllättäen pysymään aiheessa - tai ainakin melkein aiheessa, sillä ovathan omat lapsuudenmuistot mitä oleellisimmin osa persoonallista kosketusta psykologiaan!

Ahdistaa ja ilahduttaa

Tehtävien puute ahdistaa. Jotenkin ounastelen, että ihan näin suuri vapaus opiskelutavoissa ei sittenkään ole paras vaihtoehto. Muutos yksilölliseen oppimiseen humanistisissa reaaliaineissa tulee olemaan iso haaste oppimateriaalien tuottajille, koska kirjoja ei ole ollenkaan rakennettu ensisijaisesti opiskelijan aktiivisuudesta ja tehtävälähtöisyydestä käsin.

Jos on ollut yhtä opettajakeskeinen luokan valtias ja ennen kaikkea opiskelijoiden jututtaja kuin minä, ei kunnon tehtäviä ole tullut vuosien varrella kehiteltyä mitenkään runsaasti. Reaaliaineissa on myös se haaste, että on vaikea laatia sellaisia tehtäviä, joihin olisi olemassa sillä tavalla selkeä ratkaisu, että opiskelija pystyy itse välittömästi tunnistamaan, onko hän niin sanotusti osannnut tehtävän. Matematiikan, fysiikan ja kemian laskujen kanssa on todella paljon selkeämpää. Varokaa vain ainekollegat, alan viekoitella teitä hyvien tehtävien yhteistuotantoon!

Rentous ilahduttaa. On tosi kiva mennä tunnille tietäen, ettei tarvitse venyä tunnin stand up -esitykseen. Onhan se toki surkeaa luopua narsismistaan ja vuosien varrella kertyneistä "parhaista jutuista".  Olen varsin aktiivinen tunneilla pomppiessani opiskelijoiden keskellä, mutta kohtaamiset vievät vähemmän energiaa kuin estradilla esiintyminen ja ovat itselle paljon inspiroivampia. Tykkään tästä. Vielä en luovuta.

Yksilöllisen oppimisen eka viikko

Ensimmäisen tunnin innostuksen jälkeen oli edessä suuren hämmennyksen kakkostunti. Aloitin tunnin sanomalla, että alkakaahan vain hommiin. Vartti meni useimmilta ihan vain ihmetellessä ja lopulta kävin muutamille antamassa ihan konkreettista vihjettä "Aloitapa vaikka tämän diaesityksen kanssa Moodlessa". Valtaosa opiskelijoista asettautui työskentelemään jonkinlaisessa ryhmässä.

Minulle upeinta olivat useiden ryhmien kanssa käydyt keskustelut. Heti kävi päivänselväksi, että jos olisin perinteiseen tapaan luennoinut, vetänyt opettajajohtoista keskustelua ja pikkutehtäviä, luokan lahjakkaimmat eivät olisi päässeet toimimaan ollenkaan sillä tasolla kuin nyt. Jess! 

Havaitsin, että muutamalta porukalta karkasi ajankäyttö hallinnasta. Vaivihkaa siitä vähän lopulta vihjaisin, mutta ajattelin olla toistaiseksi puuttumatta ja katsoa, josko osaisivat korjata otettaan ihan itse.

Seuraavilla tunneilla rutiineita alkoi vähitellen löytyä. Näppärimmät olivat upeasti vauhdissa bloginsa, oppiksensa tai vihkonsa kanssa ja hitaimmat alkoivat tarvita jo vähän tuuppimista. Koska ryhmä on niin iso, päätin ryhdittää kaikkien otetta teettämällä vielä pienen kyselyn, jossa kunkin tuli määritellä omia suunnitelmiaan ja jonka kautta saisin vielä kaikilta tietoa, millaista tukea he arvelevat eniten kaipaavansa.

Unelma vapaudesta

Tahtoisin uudistaa lukiota.

Tahtoisin tilaa aikaa vaativalle oppimiselle, syventymiselle, tutkimiselle, paneutumiselle. Projekteille, oppiaineiden väliselle yhteistyölle. Sille, että suomalaisen lukionkin opiskelijani voisivat oppia samoja ajattelun taitoja, joita IB ryhmäni oppivat muistamisen ja tiedon passiivisen vastaanottamisen sijasta. 

Nykyinen lukion OPS antaisi siihen mainiosti mahdollisuuksia ainakin psykologiassa. Antaisi, jos ei olisi

ylioppilaskirjoituksia ja Ylioppilastutkintolautakuntaa, joka haluaa toistaa mantraa "ylioppilaskoe mittaa

opetussuunnitelman perusteissa kuvattuja tietojen ja taitojen hallintaa" antautumatta keskustelemaan

siitä, miksi sen toiminta kuristaa meidät kuoliaiksi lukion arjessa. 

Katsoin lauantai-iltana Bondia lasten kanssa ja päätin pelastaa maailman - tai ainakin itseni psykologian

 opettajana. Helsingin Sanomat julkaisi lopputuloksen. 

Tässä sama vielä blogitekstinä.

"Ylioppilastutkintolautakunnalla (YTL) on suuri ohjausvalta lukioissa. Ylioppilaskoe on niin sanottu korkeiden panosten koe, joka vaikuttaa merkittävästi nuoren tulevaisuuteen. On rationaalista yrittää varmistaa menestyminen ylioppilaskokeessa, joten koe vaikuttaa monella tapaa koko lukioaikaan. 

Keskeinen syy siihen, miksi lukio ei ole päässyt pedagogisesti uudistumaan, on YTL:n vapaus tulkita nykyisiä väljiä opetussuunnitelman perusteita tekemättä tulkintaansa läpinäkyväksi. 

Koska kokeissa vaadittavia sisältöjä ja taitoja ei ole yksilöity tarkasti, oppimateriaalin laatijat ja opettajat joutuvat sisällyttämään kursseihin varmuuden vuoksi kohtuuttoman määrän tietoainesta. Se estää laadukkaan pedagogiikan sekä mielekkäät tiedonhallinnan ja ajattelun taitoja edistävät oppimisprosessit sekä hankaloittaa oppiaineiden välistä yhteistyötä. 

Liian laajojen sisältöjen ongelmaa ei voi ratkaista lisäämällä opiskelijoiden itsenäistä opiskelua. Meillä ei ole varaa polttaa nuoria loppuun. 

Jos opettaja olisi kyllin rohkea perustaakseen opetuksensa omaan tulkintaansa opetussuunnitelmasta, hänen opiskelijoidensa mahdollisuudet menestyä ylioppilaskokeessa vaarantuisivat. Yksiselitteisiä kriteereitä kokeessa vaadittaville tiedoille ja taidoille ja täsmällisiä arviointiperusteita hyvälle osaamiselle ei ole, joten lopulta oikeutta olisi mahdotonta hakea. 

Ylioppilastutkinnon sähköistymisen luoma muutosaktiivisuus lukioissa kertoo karua kieltä siitä, mikä lukioiden toimintaa tosiasiassa ohjaa. Valta on jo tullut näkyväksi. 

Ylioppilastutkintolautakunta on kiitettävästi lisännyt avoimuuttaan viime vuosina. Olisiko aika tehdä myös tutkinnon eri kokeiden osaamiskriteerit sisällöllisesti suppeiksi, taidollisesti vaativiksi ja ennen kaikkea oikeusturvankin vuoksi selkeiksi ja ennalta tiedossa oleviksi? Se vapauttaisi lukion uudistumaan."

Oppimisen omistajuus

Oppimisen omistajuuden antaminen opiskelijoille tulisi olla koko lukion läpäisevä linja. Samalla se tarkoittaa väistämättä oppimisen yksilöllistämistä. On jokseenkin oletettavaa, ettei siihen siirtyminen onnistu ongelmitta, koska opiskelijoissa on niin monia motivaation ja oppimisen merkityksen kanssa taistelevia nuoria ja koska lukioon tulevat on jo niin vahvasti ehdollistettu ulkoisella kontrollilla ohjailtaviksi.

On kuitenkin väärä johtopäätös tuomita vastuun siirtäminen opiskelijoille toimimattomaksi ja hylätä se. Oikea johtopäätös on kysyä, mitä tulisi tehdä, jotta jokainen opiskelija hyötyy oppimismahdollisuuksista parhaalla mahdollisella tavalla.

Miksi sitten on parempi antaa oppimisen omistajuus opiskelijoille silläkin uhalla, että lusmut eivät saa mitään aikaan? Siksi, että lusmut eivät oikein opi tiukan kontrollinkaan alla, ja siksi, että keskimääräiseksi mitoitetussa opetuksessa motivoituneet ja nopeasti oppivat eivät pääse etenemään omalla tasollaan eivätkä jotenkin motivoituneet mutta paljon tukea tarvitsevat saa riittävästi apua. 

Siksi, että perinteisessä opettajan aikatauluttamassa ja keskimääräistämässä mallissa lusmut eivät saa mahdollisuutta oppia kaikkein tärkeintä läksyään: jos ei tee mitään, ei tapahdu mitään - ja lopulta edessä on identiteettitason kysymys "kuka ja millainen ihminen oikein olen ja mitä haluan olla". Perinteisessä mallissa on liian helppoa kuvitella täyttävänsä jonkin opiskelijan mitan olemalla fyysisesti läsnä luokkatilassa vaikka sillä ei ole mitään tekemistä oppimisen kanssa.

Oppimaan ei voi pakottaa. Siihen voi vain houkutella ja koukuttaa. Oppiminen ei ole ihmiselle vierasta ja vastenmielistä vaan luontaista toimintaa, kaiken hengissä selviämisen ehto. Jos kysyy koulussa, kenen mielestä koulunkäynti on kivaa, ei lukiossa välttämättä saa enää kovin monta myöntävää vastausta. Jos kysyy, kenen mielestä oppiminen sinänsä - uusiin asioihin törmääminen ja uusien taitojen hallinta - on kivaa, ei saa kieltäviä vastauksia. Olen kokeillut.

Oppimisen motivaatio-ongelma lienee pitkälti kiinni esimerkiksi Dan Pinkin erinomaisesti kiteyttämistä asioista: itsemääräämisoikeuden rajallisuudesta (vapaudesta valita tavoitteita, tapoja, aikatauluja, kumppaneita), hallinnan ja kehittymiskokemuksen puutteesta tiukan kontrollin ja ulkoa asetettujen vaatimusten alla ja ennen kaikkea tarkoituksen ja merkityksen kadottamisesta.

Kun opiskelija saa tai joutuu vastaanottamaan oppimisen omistajuuden, hän saa kaikki motivaation ja lopulta hyvän ja onnellisen elämän rakennuspalikat eteensä: autonomiaa, hallintaa, suurempaa tarkoitusta. Samat ilmiöt voidaan kiteyttää Frank Martelan tai Lauri Järvilehdon sanoin Decin ja Ryanin itsemääräytymisteoriaa mukaillen ytimekkäästi vapaudeksi, virtaukseksi ja vastuuksi. 

Luulen, että kognitiivinen dissonanssi saa lopulta jokaisen rakentamaan oman motivaationsa ja tarttumaan oppimiseen. Ympäristön ja itsestä tehtyjen havaintojen ristiriita käy lukiossa lopulta liian suureksi (kognitiivinen dissonanssi) ja säilyttääkseen käsityksen itsestään edes jollain tavalla rationaalisena toimijana, opiskelija ryhtyy oppimaan - tai sitten sulkee koko identiteetistään käsityksen itsestään opiskelijana pois ja joutuu oikeasti pysähtymään valitsemaan elämälleen muuta suuntaa. Onkohan liian rohkea oletus? Ainakin avoimeksi jää vielä se, että motivaatio tarvitsee tuekseen myös kykyä kestää vastoinkäymisiä ja harjoittaa
itsehillintää, jotta toiminta kantaisi lopulta hedelmää. Miten sitä rakennetaan koulussa, kun sitä yhä vähemmän rakennetaan elämän arkitilanteissa?

Yksilöllisen oppimisen kokeilu

Edessä on kevään viimeinen jakso, jossa opetustunteja tulee kaikenlaisen koulun muun ohjelman takia poikkeuksellisen vähän, tulossa 34 opiskelijan ryhmä psykologian ensimmäiselle syventävälle kurssille ja tunnit iltapäivän viimeisiä ja aamutunteja - siinä on katastrofin ainekset kasassa. Samalla siinä on hyvä syy ottaa oikein kunnon riski ja kokeilla rakentaa koko kurssi ihan toisin Pekka Peuran innoittamana siitä huolimatta, etten pystynyt edellisen jakson aikana valmistelemaan asioita niin kuin olisin halunnut ja aikaa on olemattoman vähän tarpeeseen nähden.

Tällainen tuli ulos ahdingossa tehdyn pikaisen luomisprosessin lopputuloksena

• Kukin opiskelee omalla tavallaan, omassa aikataulussaan ja itse oppimistaan arvioiden. Kurssiarvosana perustuu puhtaasti itsearviointiin.
• Moodle aktiiviseen käyttöön kurssin kotipesäksi.
• Diaesityksistä minivideoita opiskelijoiden katsottavaksi (jos vain ehdin tehdä!) tai oppimispoluiksi muokattuja paketteja, joissa teoriatiivistelmät, videolinkit netin englanninkieliseen aarteistoon, pohdintatehtävät ja muut aineistolinkit vuorottelevat.
• Kurssin "kartta" - kaikki teoria yhdessä kaaviossa Cacoossa
• Tehtäviä tentti-työkalulla vastauksineen (ehdinköhän ja osaankohan tehdä niitä tarpeeksi?) tai tehtävä-työkalulla vapaamuotoisempien tuotosten palautteluun. Tehtävissä jotenkin eroteltuna ihan perustehtävät ja syventävät tehtävät. Lisäksi painotetaan sitä, että kaiken ei aina tarvitse olla tekstiä.
• "Tarrataulu" opiskelijoiden etenemisen seuraamiseksi ja pienen pelillisyyden luojaksi (eihän tämä nyt mitään oikeaa pelillisyyttä ole)
• Opiskelijoille kurssin alussa käteen vihkonen, jossa on
• Kurssin sisällöt palasteltuna ja viitteellinen aikataulusuositus
• Itsearvioinnissa kurssin lopussa käytettävät kysymykset näkyvissä (itsearviointi näkyvissä myös Moodlessa kurssin alusta alkaen)
• Kurssin pakolliset tehtävät
• Ryhmissä vähitellen kurssin aikana "kummilapsityö"
• Kaksi esseetä opettajan kommentoitaviksi
• Vähintään yksi luokan ulkopuolella tapahtuva haastattelu tai tutkimustehtävä
• Itsearvioinnin tekeminen kurssin lopussa

Vihkosen lisäksi ensimmäisellä tunnilla esitellään ideoita ja suosituksia erilaisista opiskelun tavoista

• Yhdessä tai yksin - hyödynnä kavereita, koska heidän kanssaan jutellessasi huomaat heti, jos olette käsittäneet jonkin asian eri tavoin ja ajattelusi kehittyy.
• Kirja ja diaesitykset moodlessa peruslähtökohtana, tutki epäselviä tai erityisen kiinnostavia kohtia netistä lisää, kysy kavereilta, huikkaa opettaja juttelemaan. Luokassa voi olla vaikea keskittyä lukemiseen, joten voi olla hyvä lukea aina seuraava asia kotona ja keskittyä luokassa sen työstämiseen.
• Tee muistiinpanot, koska olet niistä iloinen yo-kokeeseen valmistautuessasi. Valitse muistiinpanotapasi.
• kopioi ja muokkaa diaesityksistä itsellesi oma versio
• kirjoita diaesitysten pohjalta kokonaan omin sanoin sähköisesti
• tee käsitekarttoja
• kirjoita vihkoon, jos rakastat geelikyniä (mutta ymmärrä, että sähköiset muistiinpanot olisivat ihan loistavat, koska myöhemmin voit niin kätevästi muokata niitä, linkittää ja kopioida tulevilla kursseilla, kun samoihin asioihin viitataan. Ja ne ovat puhelimessa mukana joka festareilla ja leffareissulla ja kesätyöpaikassa, kun tulee äkillinen tarve tarkistaa, mikä sen kolmannen kiintymystyylin nimi olikaan!)
• Tee tehtäviä oman tarpeesi ja aikataulun mukaan. Niiden kautta voit tarkemmin tutkia omaa osaamistasi ja välillä vähän irrotellakin luomalla jotain hauskaa. Tuotoksista voit aina pyytää myös opettajan kommentit - ne ovat tapa tehdä omaa ajattelua näkyväksi.
• Kirjoita oppimispäiväkirjaa tai vastaavaa itsellesi tai opettajankin seurattavaksi (jaettu Google-dokumentti tai blogi), jos tykkäät sellaisesta. Tai tee vlogi. Tai kerää Twitteriin hieno sarja. Tai ihan mihin tahansa.

Suuri epävarmuus

Onko tämä ihan liian avoin ja väljä konsepti? Olisiko pitänyt tehdä pakollisia osioita enemmän?

Suostuin yo-paineen alle ja kirjojen sisältöähkyyn - latasinko ihan liikaa kurssisisältöihin?

Mitä opiskelijat voivat oikeasti ehtiä tällä metodilla kuormittumatta kohtuuttomasti?

Ehdinkö oikeasti kohtaamaan luokassa jokaista riittävästi näin suuressa ryhmässä?

Saanko oikeasti kasattua juttuja sinne moodleen riittävän ajoissa ja riittävän paljon?

Mitä jos opiskelijat eivät yhtään tykkää koko jutusta?

Olen kuitenkin päättänyt elää elämäni suuresti uskaltaen. Huh!