Opettajien palkkajärjestelmän kurja kuva

Facebookissa tulin vaahdonneeksi, mikä kaikki opettajien palkkausjärjestelmässä onkaan pielessä: 

1) Koska palkkaus on sidottu opetustunteihin, voivat kunnat alkaa säästöpaineissa laskeskella, tulevatko opetustunnit täyteen esim. koeviikolla (ei lasketa arviointia vaan läsnäoloa opiskelijoiden kanssa). Eräässä kunnassa aiottiin pidättää opettajilta 5%:a palkasta koeviikoilla pitämättä jäävien tuntien takia. Jossain on laskettu, että siirtyminen 75 minuutin tunteihin vähensi opettajien päivästä työaikaa (opettajan oppitunti on 60 minuuttia, josta opiskelijan tunnin on oltava väh. 45 minuuttia). Milloin alkaa palkanpidätys kevätjuhlasta ja koulunaloituspäivästä?

2) Opetusryhmien kokoa voidaan kasvattaa, mikä ilman muuta lisää opettajan työmäärää mutta ei palkkaa.

3) Yt-aika on niin väljästi määritelty, että sen piikkiin voi laittaa miltei mitä tahansa. Esim. tiedotteiden lukeminen sähköisesti ei ole yt-aikaa, mutta jos sama luetaan opehuoneessa ääneen, se on. Koko käsite ei ota mitenkään huomioon siirtymistä sähköiseen toimintakulttuuriin. (Ja määräkin on kovin epämääräinen 2-5 tuntia / 2vkoa)

4) Ainakin isoissa kunnissa byrokratia lissääntyy sellaista tahtia, että yksinkertaisimpienkin matkalaskujen tai hankintojen tekeminen vie ihan tolkuttomasti aikaa - joka ei kuulu mihinkään korvauskategoriaan. Puhumattakaan huonosti toimivien sähköisten järjestelmien teettämästä lisätyöstä - ihan konkreettisesti on vaikkapa laitettu arvosanoja koneelle moneen kertaan.

5) Opetusvelvollisuudet ovat ihan oma lukunsa. Ja se on ihan absurdia, että edelleen jossain vaikkapa ryhmänohjauskorvaus on eri euromäärä eri opettajille opv:sta riippuen.

6) Ylioppilaskokeiden järjestämiseen liittyvä työ voi myös paisua rajatta - mikään ei määritä ylärajaa valvonnoille ja laitteiden tarkistamisille.

7) Sairastaminen ei vähennä lainkaan esim. arviointityön määrää, mutta lisäkorvauksiakaan ei tule.

8) Kaikkine kertoimineen ja lisineen systeemi on niin mutkikas, ettei joka kunnassa ole lainkaan selvää, toteutuuko oikeus ja kohtuus (esim. yo-korjauksista pidätetään jokainen virkavapaaosuus vaikka urakkatyö on tehty kokonaisuutena)

9) Ja auta armias, jos jäät virkavapaalle... Jos jaksossa on oppitunteja alle vuoden keskiarvon, pidätetään koko peruspalkka joka tapauksessa; jos tunteja on yli keskiarvon, pidätetään suurempi osuus. Reilua?

10) Työnantajan tarjoama koulutus (jos on niin hyvä tilanne, että sitä on tarjolla) tapahtuu pääasiassa klo 15-18 (ainakin meillä). Siihen osallistuminen ei vähennä yhtäkään työtehtävää (tunnin pitoa tai valmistelua) joten eikö se silloin loogisesti tapahdu työn ulkopuolella? (Kuinka moni lääkäri kouluttautuu työajan ulkopuolella ilman mitään korvausta?). Sijaiskieltojen aikaan jos onnistut jotenkin pääsemään koulutukseen oppituntiaikaan, teet joka tapauksessa tuntiin liittyvät etukäteis- ja jälkikäteistyöt - eli käytännössä työtunnit lisääntyvät, mutta korvaus ei.

Ongelma on se, ettei tällaista designer-hommaa voi tehdä tuntityönä tulosvastuullisesti - se on väistämättä urakkahommaa ja parhaimmillaan sydämen halusta ilolla tehtyä (paras uuden ajan termi opettajuudelle on minusta olla pedagoginen designer, vau!). Kokonaistyöaika tai vuosityöaika ei muuta sitä asiaa, mutta voisi toki tuoda muuten jotain lisätolkkua. Jotain suojaa tässä kyllä tarvittaisiin, kun kulttuuri muuttuu ja koulutusta ajetaan alas.

(Muuten, olettekos saaneet kuulla tehneenne positiivisen tuloksen? Mepäs tehtiinkin viime vuonna - leikattiin niin monta kurssia, että rahaa jäi ylikin! Siitähän se ammattiylpeys sitten kasvaakin! )

Kaikesta tästä huolimatta minusta on sittenkin etuoikeus olla ope.

Yksilöllisen oppimisen menetelmä reaaliaineissa

Pekka Peura ajatuksineen ja kokeiluineen on inspiroinut minua suuresti. Ja tuottanut kovasti päänvaivaa. Pitkin vuotta olen pähkäillyt, miten yksilöllisen oppimisen mallia voisi soveltaa lukion humanistisissa reaaliaineissa. 

Ainakin seuraavat asiat pitäisi jotenkin pohtia ja ratkaista

Meillä ei humanistisissa reaaliaineissa juurikaan ole olemassa muita kuin ihan mekaanisia perustason tehtäviä, joihin olisi olemassa yksiselitteinen ratkaisu, niin että opiskelija itse pystyy helposti tunnistamaan, onko hän "osannut" tehtävän. Millaisia olisivat hyvät vaativamman tason tehtävät? Voiko reaaliopiskelua rakentaa tehtäväpohjaiseksi? Ongelmalähtöiseksi? Ratkaisukeskeiseksi?

Meillä ei taida olla kovin hyvin eksplikoituna oppiaineeseen kuuluvia keskeisiä taitojakaan. Mitkä olisivat sellaisia taitoja (tai tiedon ymmärtämistä), joissa opiskelijat tulevat oikeasti osaamisensa ylärajoille ja hyötyvät osaavamman opastuksesta? Tunnistanko opettajana näitä taitoja ja osaanko ohjata niiden oppimisessa? Onko reaaliaineiden opiskelu sittenkin pohjimmiltaan luetun muistamista? (Apua, tässähän ajaudutaan syviin vesiin!)

Reaaliaineiden tulisi toki opettaa tiedonhankinnan ja -hallinnan taitoja, mutta niihin pitänee palata sitten kun meillä on uusi rajatumpi OPS tai paremmin määritelty yo-tutkinto. Tämänhetkinen tilanne turhauttaa ja raivostuttaa.

Yksi keskeinen oppimisen prosessi on argumentaation ja sovellusten luomisen taitojen kehittely keskustelussa. Miten siihen voisi rakentaa tukiaskelmia niin, että opiskelijat keskenään pääsisivät riittävän syvälle? Vai onko ainoa vaihtoehto sovittaa yksilöllisen etenemisen lomaan kunnolla myös yhteistä prosessointia? Mikä olisi hyvä suhde ajankäytössä?

Miten sisällyttää kurssiin riittävästi yo-kokeeseenkin auttavaa (ja muutenkin aineen luonteeseen hyvin sopivaa) esseekirjoitusharjoittelua, kun niitä on aika vaikea tarkastella osuvasti ja syvällisesti vertais- tai itsearviointina ilman oikeaa opettajan kokonaisvaltaista asiantuntija-ajattelua?

Jos tehtävät eivät toimi joka kohdassa etenemisen ja osaamisen peilinä, niin mikä toimii?

Kuka opettaisi opea?

Kuka kertoisi? Kuka opettaisi ja ohjaisi opea? Entä jos ei yrittäisikään rakentaa maailmaa valmiiksi ja vankkaa alustaa omalle pönötykselleen vaan lähtisi vain kokeilemaan jotain - learning by doing? Saahan ope oppia sillä tavalla, saahan? Ja mallintaa samalla oppimista ja siihen kuuluvaa riskinottoa opiskelijoille? Kyllä saa!

OPS-teesejä lukion uudistamiseksi

Yllättäen sain kutsun OPH:n keskustelutilaisuuteen, jossa aiheena on  lukion uuden opetussuunnitelman perusteiden laatimistyössä huomioon otettavat näkökulmat. Ylioppilaskokeen valvonnan lomassa pohdiskelin, millaisiksi teeseiksi kiteyttäisin omia ajatuksiani.  

1. OPSia ja ylioppilastutkintoa on kehitettävä rinnakkain, koska arviointi lopulta ohjaa eniten lukion toimintaa.
2. Ylioppilastutkinto on saatava paremmin OPSiin perustuvaksi - OPSissa on asetettava rajat OPSin tulkinnalle ja arvioinnin kriteereille; OPSin ja yokoetehtävien on liikuttava samalla yleisyyden tasolla.Opiskelijan ja opettajan on voitava tietää tarkasti, mitä tutkinnossa vaaditaan.
3. Ylioppilastutkinto on saatava apuun oppimisen monipuolistamiseksi: tutkielmat, kokeelliset työt ja suulliset näytöt voisivat olla osa tutkintoa.(esim. tietty prosenttiosuus lopullisesta arvosanasta tulisi kirjallisesta kokeesta ja tietty osuus opiskeluvuosina tehtävästä tuotoksesta, joka on kuhunkin aineeseen erikseen määritelty: tutkielma, kokeellisten töiden sarja, mediaseuranta tms.)
4. Lukiolaisia ei saa polttaa loppuun: Sisältöjen määrää kursseissa on vähennettävä ja taitotavoitteita painotettava, oppimisen omistajuus siirrettävä nuorille. Nykyinen OPS linjaa oppimiskäsitystä ja työtapoja varsin hyvin - yhtä uutta kaikenkattavaa oppimis-ismiä ei tarvita (ilmiöpohjaisuus, tutkiva oppiminen, flipped, sosiokonstruktivismi tms.). Yhteisöllistä tiedonrakentelua ja jakamista voisi ehkä painottaa enemmän. Ja digitalisoituminen on väistämätöntä - tvt on arkityökalu.
5. Arviointia on monipuolistettava ja tehtävä läpinäkyvämmäksi esim. paremmin eriteltyjen arviointimatriisien avulla. Itsearviointi ja vertaisarviointi on saatava laajasti käyttöön ja koekeskeisestä oppimiskulttuurista siirryttävä kohti aktiivista, toiminnallista prosessimaista oppimista.
6. Oppiainerajojen ylittämiselle ja yhteistyölle on luotava edellytyksiä kurssisisältöjä määritettäessä (vrt. esim. Tampereen kaupungin lausunto tuntijakoesityksestä ja siinä esitetty malli)
7. Lukion suorittamisesta on karsittava laskelmointia: “Hyväksyttyjä nelosia” ei tarvita ja yo-reaalit on saatava tasaveroisiksi laajuudeltaan (vrt. TE 3 kurssia, FY 8)
8. Yhteistyöedellytyksiä toisiin oppilaitoksiin on helpotettava opintopistejärjestelmällä (esim korkeakoulujen peruskursseja oman opettajan tutoroimana lukion loppuvaiheessa). Opintopisteet (kurssien sijasta) loisivat myös eriyttämisen mahdollisuuksia, kun opiskelija voi tehdä kurssista halutessaan "laajemman version" esim. tekemällä oppiaineeseen soveltuvan itsenäisen työn tai työelämäyhteistyöprojektin kurssin ohessa.
9. Harrastuneisuus on luettava hyväksi: siltä osin kuin liikunta on terveysliikuntaa, se tulee voida korvata omalla liikuntaharrastuksella; muissakin aineissa osaamisperustaisuusajattelua hyväksilukuun.
10. Yhteiskuntapalvelus on saatava osaksi lukiota: opintopisteitä tulee saada ja hankkia vapaaehtoistyöstä, aktiivisesta vaikuttamisesta ja hyväntekeväisyydestä.

Kyselin fb:n kautta myös kommentteja googledocsiin näistä. Näkemyksiä on monia - keskustelu tarpeellista.

Mitä lukion tulisi opettaa?

Lehtien palstoilla ja Facebookin Tulevaisuuden lukio -ryhmässä on pohdittu kovasti lukion tuntijakoryhmän esityksen julkaisun jälkeen sitä, mitä on se yleissivistys, jota lukion tulisi opettaa. Tuntuu, että väkisinkin halutaan asettaa vastakkain tieto ja taidot, joiden nimeäminen ei sekään tunnu olevan helppoa ja yksiselitteistä. Dikotomiat tuottavat harvoin mitään kovin hedelmällistä vaikka ne saattavatkin selkeyttää ajattelua.

Keskustelun tuoksinassa tulin kiteyttäneeksi omia ajatuksiani näin:

Lukiossa nuoren tulisi oppia tietoa osatakseen nähdä asioita, kysyä lisää ja etsiä lisää tietoa, mutta vähintään yhtä oleellisia olisivat pedagogisten ratkaisujen myötä rakentuvat taidot. Lukiolaisen tulisi siis oppia esim.

A. Itsensä johtamista asiatasolla (= tavoitteiden asettamista, omien työtapojen kehittelyä, omien vahvuuksien ja heikkouksien ja intohimojen tunnistamista, oman edistymisen seurantaa ja kykyä tehdä korjausliikkeitä, oppimisen omistajuutta eli siis käytännössä tarvitaan paljon mahdollisuuksia itseohjautuvaan oppimiseen ja itsearviointiin ja tukea niissä vaadittavien taitojen kehittymisessä)

B. Itsensä johtamista tunnetasolla (= kykyä innostua, kykyä ponnistella sitkeästi, kykyä ottaa riskejä, olla tyhjän päällä, epäonnistua ja jatkaa silti, kykyä hallita stressiä ja epävarmuutta – mindfulness! – ja kykyä hellittää hetkeksi eli siis käytännössä tarvitaan paljon mahdollisuuksia inspiroiviin ja epävarmuuden ahdistukseen asti haastaviin tehtäviin ja tukea tunneprosessien hallintaan niissä)

C.Luovaa ongelmanratkaisua ja luovaa tuottamista (=muukin kuin matematiikan opiskelu pitäisi jäsentää ongelmanratkaisuna eikä enää muistamisena tai edes ymmärtämisenä.- ja vieläpä sellaisena ongelmanratkaisuna, joka tuottaa ainakin välillä jotain kiinnostavaa ja jakamisen arvoista, eli siis käytännössä ei pitäisi tarjoilla pureskeltua tietoa mieleen painettavaksi vaan mielekkäitä tehtäviä oppimisen lähtökohdaksi)

D. Vaikutukselle alttiina olemista (= kykyä hyötyä yhteistyöstä, oppia palautteesta, kehittää asioita eteenpäin toisten ihmisten ja tiedonlähteiden antaminen virikkeiden innoittamana ja olla kiitollinen avusta eli siis käytännössä tarvitaan prosessimaista työskentelyä vuorovaikutuksessa toisten opiskelijoiden, opettajan ja muiden asiantuntijoiden kanssa)

E. Toisiin vaikuttamista myönteisellä tavalla (= kykyä levittää iloa ja innostusta ja uskoa onnistumiseen, kykyä pitää kiinni näkemyksistä ja perustella niitä rakentavasti, kykyä antaa apua, kykyä rikastuttaa maailmaa eli siis käytännössä paljon mahdollisuuksia ryhmätyöhön, vertaispalautteeseen ja sekä prosessien että saavutusten jakamiseen – eikä aina niin ryppyotsaisen vakavasti vaan myös huumoria ja leikkisää luovuutta viljellen)

F.Omistajuuden ja osallisuuden kokemista, josta syntyy vastuu (= kykyä tehdä konkreettisia tekoja ”maailman pelastamiseksi”, silmiin katsomista erilaisuuden edessä, tietoisuutta ajattelun oikopoluista ja vääristymistä, joilla on helppo ulkoistaa itsensä tästä maailmasta, eli siis käytännön ympäristötekoja, yhteiskunnallista vaikuttamista, lähimmäisen palvelua, erilaisuuden kohtaamista ja sankari-ihanteita)

Lukion tuntijako ja yleissivistys

Koska Facebookin syövereihin asiat ja ajatukset uppoavat hakujen ulottumattomiin, poimin tänne talteen lukion tuntijakouudistuskesksutelussa syntyneen pitkän fb-postaukseni:

"Anteeksi, mutta vieläkin jankkaan teema-ajatuksesta (tuntijakomalli XD). Olisi kiva kuulla siitä myös opiskelijakommentteja. 

Purkaisin siis lukion sirpalemaisuutta rakentamalla ensimmäiseen opintovuoteen kokonaisuuksia, joissa yhdistyy useamman oppiaineen näkökulma ja jotka ovat laajuudeltaan 3-4 kurssia. Ne toteutettaisiin niin, että rinnakkaisilla palkeilla kukin opettaja vetää omaa osuuttaan, mutta samalla voidaan tehdä yhteistyötä teeman ympärillä - enemmän tai vähemmän. Oleellista olisi rakentaa ymmärrystä teemasta usean tieteenalan näkökulmasta ja samalla kullakin oppiaineella voisi olla omaa erityisainesta - mutta kaikkiaan vain hillitty ja hyvälle oppimiselle aikaa jättävä määrä.

Pakettia suorittaisi siis samaan aikaan 3(4) ryhmää, jotka kiertävät kolmen opettajan kursseilla (pienemmissä kouluissa jokin oma versio - enkä todellakaan osaa arvioida miten onnistuisi kurssitarjottimella erikokoisissa kouluissa...). Opiskelija voisi esim. koota teemasta ainerajat ylittävää portfoliota, jonka eri opettajat lukevat, tai teeman huipennuksena voi olla sähköisen julkaisun tai videoiden tuottaminen eri oppiaineita yhdistellen, paneelikeskustelu, väittelykilpailu, opintoretki, työelämäpäivä tms. Jokin osa oppimisesta voitaisiin ehkä toteuttaa usean ryhmän yhteisenä (massa)työskentelynä tai sopia kaikkia hyödyttävää työnjakoa opettajien välille.

Varsin rajoittuneen muita aineita koskevan ymmärrykseni valossa järjestelisin pakolliset kurssit esim. seuraaviksi "yleissivistysteemoiksi". Siitä, mitkä ovat perusyleissivistykseen kuuluvat oleelliset aihealueet, pitäisi kyllä käydä kunnon yhteiskunnallinen keskustelu.

1. Eurooppalaisen ihmisen historia: historiaa (1), kirkkotietoa ja Raamattua kulttuurinäkökulmasta (1), äidinkieltä kirjallisuushistoriaa sivuten (1) - kuvataide samassa jaksossa

2. Suomi ennen ja nyt: historiaa(1), yhteiskuntaoppia (1), äidinkieltä (1)  - musiikkia samassa jaksossa

3. Yhteinen maapallomme ja vähän maailmankaikkeuskin (ympäristöekologia, ilmastonmuutos, energia): biologiaa (1), maantiedettä (1) fysiikkaa (1), kemiaa (1)

4. Ihminen psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena:  biologiaa (1), terveystietoa (1), psykologiaa (1)

5. Yhteinen ihmiskunta (monikulttuurisuus, ihmisoikeudet, kv-suhteet): kulttuurimaantiedettä (1), uskontotiedettä (1), kv-suhteita historiasta (1)

Oppimisen psykologiaa ja tvt-taitoja (1) opon lisäksi ekana vuonna

Etiikkaa(1) ja tietoteoriaa + yhteiskuntafilosofiaa (1) mutta ehkä vasta abivuonna (ehkä hajautetusti)

Lisäksi ainakin taloustietoa (1) myöhemmin pakollisena ja 1-3 teemakurssia syventävissä opinnoissa.

Pikkuisen noita tekisi mieli joissain kohdissa painottaa eikä antaa kaikille tasaisesti yhtä kurssia, mutta käytännön toteutuksen kannalta se lienee helpointa.

Tästä tulisi ekalle vuodelle 14 (+ myöhemmin 3 reaalia) , äidinkieltä 3, kuvis, musiikki, liikunta, opo, matikkaa 3-4, pitkää kieltä 2-3, ruotsia 2-3, muuta kieltä 2-3 = 28-34 kurssia. Eka vuosi olisi siis varsin valmiilla lukujärjestyksellä menemistä, mikä voisi olla todella hyvä asia yhteisöllisyyden kannalta. Lukion valinnut nuori on kuitenkin valinnut yleissivistyksen, joten motivaatio lienee alussa ainakin hyvä, vaikka superyksilöllisyys ei olisikaan mahdollista.

Toisena ja kolmantena vuonna olisi sitten tilaa omille valinnoille reaaliaineissa. En oikein tiedä, olisiko tarpeen vaatia sekä luonnontieteiden että humanistis-yhteiskunnallisten aineiden opiskelua vai voisiko yhtä hyvin olla täysi vapaus. Jostain aineesta/aineista pitäisi kuitenkin lukea useitä syventäviä, mutta siihenhän pakottaa jo yo-tutkinto. Tiedediplomi pitäisi myös saada kunnolla merkitykselliseksi mahdollisuudeksi lukio-opinnoissa.

Syventävissä opinnoissa ainerajat ylittäviä teemakursseja toteutettaisiin opettajien yhteistyönä, jolloin oikea asiantuntemus säilyy. Samanaikaisläsnäoloa ei mikään kunta tule maksamaan, mutta yhteissuunnittelu ja työnjako ovat mahdollisia vaikkakin ehkä vaikeita asioita aluksi.

Valtakunnallisten syventävien (ne ylppäreihin tarvittavat) kurssien lisäksi tarjottavia kursseja pitäisi kehittää siihen suuntaan, että niistä olisi aidosti hyötyä taitaville ja tavoitteellisille opiskelijoille jatko-opintoihin siirryttäessä, esim. korkeakoulujen peruskursseja etänä oman lukio-opettajan tutoroimana. Toki mukaan saa minun puolestani mahtua myös elämäntaitoja syventäviä kursseja ja työelämätaitoihin painottuvia kokonaisuuksia - ja ehdottomasti taito- ja taideaineita.

Mille olen sokea?"

Tampereen kaupungin lukion tavoite- ja tuntijakoesitystä koskevassa lausunnossa ideaa oli
hyödynnetty ja kehitetty. Lisäksi joku oli tehnyt Facebook-ryhmään kivasti kehitellyn version siistiin taulukkoon laitettuna.

Kasvurauhalla pois sirpaleisuudesta

Keskustelussa lukion uudistamisesta tuntijakotyöryhmän antaman ehdotuksen jälkeen on puhuttu paljon nykylukion ongelmallisesta sirpaleisuudesta ja ratkaisuksi siihen on tarjottu reaaliaineiden pakollisista kursseista luopumista. Sirpaleisuus-käsitteen analyysi on kuitenkin jäänyt puutteelliseksi.

Sirpaleisuudella kuvattaneen lukion käyneen nuoren joko omaa kokemusta tiedon jäsentymättömyydestä tai ulkoisestikin havaittavaa tietorakenteiden hajanaisuutta. Syyksi tähän on esitetty ensinnäkin oppiaineiden liian suurta määrää lukiossa, jolloin opiskelija ei pääse riittävän syvälle missään aineessa saavuttaakseen korkeatasoisen ymmärryksen. Käytännössä opiskelijat kuitenkin jo nykylukion valinnaisuudella keskittyvät niihin oppiaineisiin, jotka aikovat kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.  Uudistusehdotus ei toisi lisää syventäviä kursseja vaan päinvastoin esim. fysiikassa ja psykologiassa syventävien kurssien määrää ollaan vähentämässä ilman että sitä on mitenkään perusteltu ehdotuksessa. Valinnaisuuden lisääminen ehdotetulla tavalla lähinnä siis mahdollistaisi ennakkomielikuvissa vastenmielisiksi tai turhiksi koettujen aineiden täydellisen välttämisen, mikä saattaa voimistaa valintojen sukupuolittuneisuutta ja riippuvuutta perheen sosioekonomisesta statuksesta. On vaikea nähdä, miten joidenkin oppiaineiden karttamisesta lopulta seuraisi sirpaleisuuden vähenemistä.

Oppiaineiden määrää oleellisempi syy tietorakenteiden sirpaleisuuteen on liian suuri tietomäärä kursseissa käytettävissä olevaan aikaan nähden. Tällöin opiskelija ei ehdi syventyä ja todella ymmärtää käsiteltäviä asioita vaan opiskelussa painottuu pinnallinen muistaminen kurssikoetta varten. Sisältöjen määrän karsiminen antaisi tilaa opiskelu- ja ajattelutaitoja paremmin kehittävälle pedagogiikalle ja kiireettomämmälle ilmapiirille, joita lukio todella kaipaa.

Kolmanneksi sirpaleisuuden voidaan nähdä syntyvän siitä, että oppiaineet ovat liian erillisiä. Oppiaineiden hyljeksimisvapauden sijasta osuvampaa eheyttämistä tuottaisi eri oppiaineiden aloituskurssien sisältöjen valitseminen niin että ne muodostavat aina muutaman yhteistyöaineen kanssa yleissivistyksen kannalta keskeisiä teemamoduleita. Näitä voitaisiin toteuttaa luontevasti siten, että niihin rakennetaan opettajien yhteistyönä yhteisiä osuuksia ja samalla on tilaa kunkin oppiaineen omalle yleissivistyksen kannalta olellisimmalle ainekselle. Näin rakennettaisiin aidosti perustaa laaja-alaiselle yleissivistykselle. Myös äidinkielen ja pitkien kielten aihealueet pitäisi valita yleissivistyksen ydintä palveleviksi.

Ehdotuksesa kaavailtu väkinäinen korimalli ei tosiasiassa pura sirpaleisuutta eikä edes lisää motivaatiota valinnaisuuden kautta. Esimerkiksi voimakkaan matemaattis-luonnontieteellisesti orientoitunut opiskelija tuskin tarttuu innostuneesti toisen korin aineisiin vaan kokee joutuvansa nielemään peräti kahdeksan annosta sellaista, mitä ei haluaisi.

Neljänneksi sirpaleisuuskokemusta tuottavat myös lukion kurssimuotoisuus ja luokattomuus. Asiat on pilkottu kurssin kokoisiksi paloiksi, opettajat ja sen myötä tapa jäsentää suurempia linjoja ja luoda muistin ja ymmärtämisen tukia vaihtuvat kurssista toiseen ja aina on käsillä uuteen ryhmään sopeutuminen. Koska opiskelijoilla on takanaan eri kurssikokoelma, eivät viittaukset toisiin kursseihin ja johdonmukainen entiselle pohjalle rakentaminen toimi.

Tällaisessa järjestelmässä opiskelijalta vaadittaisiin erityistä tarmoa ja taitoa kokonaisymmärryksen rakentamiseksi. Opettajat kyllä kannustavat siihen, mutta järjestelmä ohjaa herkästi mieltämään oppimisen kurssisuoritusten keräilyksi maailmankuvan ja yleissivistyksen rakentamisen sijasta. Yksittäisten päättötodistukseen vaikuttavien kurssiarvosanojen asemaa haitallisen opiskelukulttuurin synnyssä pitäisi myös tutkia. Voisiko olla mahdollista antaa opintojen aikana vain kehittymistä edistävää palautetta ja suorittaa arviointi vasta lukion lopussa? Silloin kursseja ei "suoritettaisi pois alta" vaan kasvettaisiin kohti kokonaisvaltaista osaamista.

Pakollisten oppiaineiden määrän vähentäminen ei ole suinkaan ainoa eikä ehkä edes tehokkain ratkaisu sirpaleisuusongelmaan mutta uhkaa yleissivistystä. Vaikka nykyajan yleissivistyksessä oleellisia ovatkin ns. avaintaidot, tarvitaan myös tietopohjaa. Suppeakin yleistieto eri oppiaineista auttaa ainakin tunnistamaan oman tiedon rajoja, mikä on oleellista kypsässä ajattelussa, tekemään perusteltuja valintoja opinnoissa sekä ruokkimaan uteliaisuutta ja pääsemään tiedonhankinnan alkuun myöhemminkin elämässä. Myös opintojen loppuvaiheen teemakursseilla voitaisiin jälleen vahvistaa laaja-alaista asioiden tarkastelun tapaa.

Jos ensimmäisen opiskeluvuoden hajanaisuuden ongelmaan tartuttaisiin ryhmittelemällä pakollisista kursseista toisiaan tukevia teemoja, se johtaisi opettajien yhteistyön lisääntymiseen ja konkretisoisi opiskelijalle eri tieteenalojen erityispiirteitä korostaen samalla, että pohjimmiltaan ne rikastavat toisiaan. Ja jos ryhmittely johtaisi tiukemmin määriteltyyn opinto-ohjelmaan ensimmäisenä opiskeluvuotena, sivutuotteena saattaisi olla myös jatkuvasta ihmisten vaihtumisesta syntyvän hajanaisuuden väheneminen ja yhteisöllisyyden lisääntyminen. Toisen ja kolmannen vuoden suurempi valinnanvapaus antaisi mahdollisuuden erikoistua kohti vähitellen selkeytyvää tulevaisuuden uraa.

Kehityspsykologisesti on kohtuutonta odottaa, että identiteettiään ja maailmankuvaansa vasta rakentava nuori pystyisi määrittelemään yleissivistyksen ja tekemään sen mukaiset valinnat.