Keskustelussa lukion uudistamisesta tuntijakotyöryhmän antaman ehdotuksen jälkeen on puhuttu paljon
nykylukion ongelmallisesta sirpaleisuudesta ja ratkaisuksi siihen on tarjottu
reaaliaineiden pakollisista kursseista luopumista. Sirpaleisuus-käsitteen
analyysi on kuitenkin jäänyt puutteelliseksi.
Sirpaleisuudella kuvattaneen lukion käyneen nuoren joko omaa
kokemusta tiedon jäsentymättömyydestä tai ulkoisestikin havaittavaa
tietorakenteiden hajanaisuutta. Syyksi tähän on esitetty ensinnäkin
oppiaineiden liian suurta määrää lukiossa, jolloin opiskelija ei pääse
riittävän syvälle missään aineessa saavuttaakseen korkeatasoisen ymmärryksen.
Käytännössä opiskelijat kuitenkin jo nykylukion valinnaisuudella keskittyvät
niihin oppiaineisiin, jotka aikovat kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa. Uudistusehdotus ei toisi lisää syventäviä
kursseja vaan päinvastoin esim. fysiikassa ja psykologiassa syventävien
kurssien määrää ollaan vähentämässä ilman että sitä on mitenkään perusteltu
ehdotuksessa. Valinnaisuuden lisääminen ehdotetulla tavalla lähinnä siis
mahdollistaisi ennakkomielikuvissa vastenmielisiksi tai turhiksi koettujen
aineiden täydellisen välttämisen, mikä saattaa voimistaa valintojen
sukupuolittuneisuutta ja riippuvuutta perheen sosioekonomisesta statuksesta. On
vaikea nähdä, miten joidenkin oppiaineiden karttamisesta lopulta seuraisi
sirpaleisuuden vähenemistä.
Oppiaineiden määrää oleellisempi syy tietorakenteiden
sirpaleisuuteen on liian suuri tietomäärä kursseissa käytettävissä olevaan
aikaan nähden. Tällöin opiskelija ei ehdi syventyä ja todella ymmärtää
käsiteltäviä asioita vaan opiskelussa painottuu pinnallinen muistaminen
kurssikoetta varten. Sisältöjen määrän karsiminen antaisi tilaa opiskelu- ja
ajattelutaitoja paremmin kehittävälle pedagogiikalle ja kiireettomämmälle
ilmapiirille, joita lukio todella kaipaa.
Kolmanneksi sirpaleisuuden voidaan nähdä syntyvän siitä,
että oppiaineet ovat liian erillisiä. Oppiaineiden hyljeksimisvapauden sijasta
osuvampaa eheyttämistä tuottaisi eri oppiaineiden aloituskurssien sisältöjen
valitseminen niin että ne muodostavat aina muutaman yhteistyöaineen kanssa
yleissivistyksen kannalta keskeisiä teemamoduleita. Näitä voitaisiin toteuttaa
luontevasti siten, että niihin rakennetaan opettajien yhteistyönä yhteisiä
osuuksia ja samalla on tilaa kunkin oppiaineen omalle yleissivistyksen kannalta
olellisimmalle ainekselle. Näin rakennettaisiin aidosti perustaa
laaja-alaiselle yleissivistykselle. Myös äidinkielen ja pitkien kielten
aihealueet pitäisi valita yleissivistyksen ydintä palveleviksi.
Ehdotuksesa kaavailtu väkinäinen korimalli ei tosiasiassa pura
sirpaleisuutta eikä edes lisää motivaatiota valinnaisuuden kautta. Esimerkiksi
voimakkaan matemaattis-luonnontieteellisesti orientoitunut opiskelija tuskin
tarttuu innostuneesti toisen korin aineisiin vaan kokee joutuvansa nielemään
peräti kahdeksan annosta sellaista, mitä ei haluaisi.
Neljänneksi sirpaleisuuskokemusta tuottavat myös lukion
kurssimuotoisuus ja luokattomuus. Asiat on pilkottu kurssin kokoisiksi
paloiksi, opettajat ja sen myötä tapa jäsentää suurempia linjoja ja luoda
muistin ja ymmärtämisen tukia vaihtuvat kurssista toiseen ja aina on käsillä
uuteen ryhmään sopeutuminen. Koska opiskelijoilla on takanaan eri
kurssikokoelma, eivät viittaukset toisiin kursseihin ja johdonmukainen
entiselle pohjalle rakentaminen toimi.
Tällaisessa järjestelmässä opiskelijalta vaadittaisiin
erityistä tarmoa ja taitoa kokonaisymmärryksen rakentamiseksi. Opettajat kyllä
kannustavat siihen, mutta järjestelmä ohjaa herkästi mieltämään oppimisen
kurssisuoritusten keräilyksi maailmankuvan ja yleissivistyksen rakentamisen
sijasta. Yksittäisten päättötodistukseen vaikuttavien kurssiarvosanojen asemaa
haitallisen opiskelukulttuurin synnyssä pitäisi myös tutkia. Voisiko olla
mahdollista antaa opintojen aikana vain kehittymistä edistävää palautetta ja
suorittaa arviointi vasta lukion lopussa? Silloin kursseja ei
"suoritettaisi pois alta" vaan kasvettaisiin kohti kokonaisvaltaista
osaamista.
Pakollisten oppiaineiden määrän vähentäminen ei ole suinkaan
ainoa eikä ehkä edes tehokkain ratkaisu sirpaleisuusongelmaan mutta uhkaa
yleissivistystä. Vaikka nykyajan yleissivistyksessä oleellisia ovatkin ns.
avaintaidot, tarvitaan myös tietopohjaa. Suppeakin yleistieto eri oppiaineista
auttaa ainakin tunnistamaan oman tiedon rajoja, mikä on oleellista kypsässä
ajattelussa, tekemään perusteltuja valintoja opinnoissa sekä ruokkimaan
uteliaisuutta ja pääsemään tiedonhankinnan alkuun myöhemminkin elämässä. Myös
opintojen loppuvaiheen teemakursseilla voitaisiin jälleen vahvistaa
laaja-alaista asioiden tarkastelun tapaa.
Jos ensimmäisen opiskeluvuoden hajanaisuuden ongelmaan
tartuttaisiin ryhmittelemällä pakollisista kursseista toisiaan tukevia teemoja,
se johtaisi opettajien yhteistyön lisääntymiseen ja konkretisoisi opiskelijalle
eri tieteenalojen erityispiirteitä korostaen samalla, että pohjimmiltaan ne
rikastavat toisiaan. Ja jos ryhmittely johtaisi tiukemmin määriteltyyn
opinto-ohjelmaan ensimmäisenä opiskeluvuotena, sivutuotteena saattaisi olla
myös jatkuvasta ihmisten vaihtumisesta syntyvän hajanaisuuden väheneminen ja
yhteisöllisyyden lisääntyminen. Toisen ja kolmannen vuoden suurempi
valinnanvapaus antaisi mahdollisuuden erikoistua kohti vähitellen selkeytyvää
tulevaisuuden uraa.
Kehityspsykologisesti on kohtuutonta odottaa, että
identiteettiään ja maailmankuvaansa vasta rakentava nuori pystyisi
määrittelemään yleissivistyksen ja tekemään sen mukaiset valinnat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti